tiistai 14. tammikuuta 2020

MITÄHÄN NYT

Istahdin kupillisen kanssa koneelle, kahvia siis. Joka puolella on tekemätöntä, mutta urheasti pidättäydyn tekemästä, jotta voin kirjoittaa hetkosen pienoisen.

Eilen törmäsin keskusteluihin, kannanottoihin, kertomuksiin, kommenttiketjuihin... Kuinka monisanaisesti olemme toisiamme mollaamassa, lyttäämässä ja haukkumassa. Homma saattaa lähteä somessakin liikkeelle aivan vilpittömästä ja mitättömästä asiasta, siellä aletaan piikittelemään ja solvaamaan. Hirveä myrsky.
Olen itsekin huomannut niin blogatessani, kuin ihan normiviestittelyssäkin, että asioita käsitetään ja halutaan käsittää aivan päin honkia. Vääristää ja loukata, iskeä oikein kunnolla. Mietin useinkin, mistä moinen johtuu ja mitähän nyt on vastapuolella meneillään, kun moiseen reaktioon nousee.

Kuinka helppo on hyökätä, lytätä varsinkin anonyymisti. Kirjoittamalla, ei nokatusten. Miksi ihmisillä on moiseen tarve, ja luullaan että vastapuolta voi kohdella kuinka haluaa. Miksi moista ilkeyttä tarvitsemme, mitä osaa se meissä itsessämme ruokkii tai kohentaa. Niin, kyllähän itseläkin on välillä liukas kieli, olen kuulemma verbaalisesti ylilahjakas, mutta useimmiten nielen sanomiseni, en alennu solvauskierteeseen. Toki, jos päästäisin moiset lahjakkuuteni valloilleen, uskon sanoilla myös päihittäväni monia. Lapsena, teininä, koulukiusattuna, aikuisten kiusaamana olin paha suustani, se oli ainoa keino puolustautua. Ne eivät ole kivoja muistoja, eivät todellakaan. Koko ajan piti olla liipaisuvalmiina, mitä sanon jos minua tönitään, annetaan lumipesut, lukitaan vessaan, haukutuaan, selkäni takana ivaillaan... Hitokseen, kuinka tuntuu ikävältä nytkin, moinen muistelu. 

Huomenna minulla on jännä päivä, olen lupautunut kokemuskouluttajaksi. Ihan yököttää ja kuristaa ajatus, mutta koen, että on tarpeellista ja kokemusta löytyy. Aiheena lapsen vakava sairastuminen ja kuolema. Siinähän on aihepiiriä mitä rääpäistä, todellakin omakohtaista ja kipeää. Mutta aivan eri kuulla se aidolta ihmiseltä, kuin lukea puolihuolimattomasti kirjasta tai oppimateriaaleista. Paas kattoo kuinka meikäläinen roiskuu, nikottelee ja saako puheestani mitään selvää, mutta näillä mennään. 
Eilinen oli muutenkin sellainen negatiivispainnotteisten asioiden kasaantumistuokio, varmaan linnunradat olivat sikinsokin ja vinksallaan. Monia kertojahan se on useat asiat, jotka yhtä aikaa tulee käsittelyyn, puhelut ja sanat, varmaan myös oma vireystaso merkkaa paljon, kuinka suhtautua moisiin. Mitä ilmeisemmin vireystasoni oli vähän kiikun ja kaakun. Mistä se sitten johtuu, tiedä tuota, toki koko viikonloppu oli napakasti töitä, saahan se vireystasossa näkyäkin.
Mitähän vielä, sormenpäissä on pistelyä, outoja näppyjä. En tiedä mistä ne on, vai olenko tarrannut vaikka kaktukseen. Aina ei kerkiä huomata mitä on kerennyt. 

Aloin koulujuttuja tutkimaan ja vaikka tekemään, mutta kas kummaa minut olikin pullautettu ulos koko järjestelmästä. Sekin hiukanpaljonmelkoisesti harmittaa. Kuinka tehdä, perehtyä, saati palauttaa, jos ei kuulu enää joukkoon. Alanko soittelemaan ja pyytelemään pääsyä takaisin, vai menenkö kouluun vilpittömänä ja syyttömänä, en ole voinut tehdä ja tutustua materiaaliin, koska en enää pääse mihinkään. Eikö se ole nykyisin syy olla tekemättä yhtään mitään, ettei voi. Voi voi, kun ei voi. Tai pullautetaanko minut nyt tammikuun alusta, kun aloitan uudelleen tammikuun lopusta. Minusta olisi hyvä jos olisin saanut roikkua koko ajan ja perehtyä vaikka ennakkotehtäviin... Eniten tietty ärsyttää, kun pitää profiloida itsensä uudelleen ja aloittaa alusta, eikä tuossa olisi voinut kehittää riippusillan tutkinnosta toiseen, ilman itseni uudelleen keksimistä. Toki, minähän tässä helppoa haluan, järjestelmä menee nyt näin. 

Niin, yksi eilinen sontamyrsky, jota lueskelin koski nuorten, alle 25-vuotiaiden eläkeläisten määrää. Kuinka helposti jättäydytään kaikesta ulkopuolelle, saadaan eläke, ettei tarvitse myöskään jatkossa vaivautua pitämään ja pysymään yhteiskunnassa mukana. Toki syitäkin on monia, mutta mitä se kertoo yhteiskunnan ja ihmisten tilasta, jos tämä on selkeä kasvava trendi. Vertaan tätä opiskeluun ja vaikka työntekoon. Yhä useammalla on motiivi hukassa asioiden suhteen. Minun mielestäni ei aina tarvitse olla pelkästään mukavaa ja omalla mukavuusalueella. Työpäiviin, opiskeluun tai annettuihin tehtäviin, kuuluu useinkin sellaista mikä ei nyt niin lempipuuhaa ole, mutta ne on tehtävä. Välillä voi olla tylsää, puuduttavaa, aikataulutettua, pakkopullaa, mutta elämä on. Ei se ole pelkästään somessa surffailua, pintaliitoa ja omakuvia. Työtä tehdessä esimerkiksi luopuu vapaa-ajastaan, mutta saa vastineeksi vaikkapa palkkaa. Minusta se on aika hyvä diili. Monelle on vain niin vaikea luopua siitä omasta ajasta, mukavasta sohvasta, lempipuuhista, vapaasta, että jopa tietoisesti valitsee eläkeläisyyden, jolloin yhteiskunta ei edes vaadi. Tavallaan antaa helpostikin periksi. Toki osa taas eläkkeelläkin haluaa ja yrittää osallistua voimisensa mukaan, tunnen useitakin tapauksia. Toki en tässäkään halua tyrmätä tai yleistää, mutta useille tämä on trendikästä. Tai hakeudutaan niin huonoon kuntoon, tietoisesti, että saadaan vapautus asevelvollisuudesta. Sitten ollaan siitä aiheesta ylpeitä ja kehuskellaan. Miltä moinen suuntaus kuulostaa. Ja toisekseen eihän tukiin kohta riitä varat, jos niitä ei yhä uudemmat sukupolvet ota kontolleen yhteiskunnalle kerätä. Niin kuin eläkkeet ja muut mitä saatamme itse kukin jossakin elämämme vaiheessa tarvita. Itse olen hyvinvointiyhteiskunnalle kiitollinen, ilman moista emme olisi saaneet pitää lastamme noinkaan kauan ,saati sitten että olisimme saaneet niin hyvää hoitoa. Se on veronmaksajien ansioita, että yhteiskunta ja hyvinvointivalio pyörii. Tällä hetkellä olen todella otettu, että saan olla taas remmissä mukana, omalla työpanoksellani ja veronmaksajana.

Nyt lähtee sivuraiteille, enkä osaa selittää mitä yritän selittää. Toivottavasti kukaan ei nyt noista raapustuksista joudu herneitä vetämään, ei kannata. Jotensakin tuollaiset seikat nyt vain olivat ulos tulossa, mietityttivät. Mutta nyt ryhdistäysyn, työt alkavat reilun tunnin päästä. Olen yhä yökkäreissä. Toivottavasti tänään on tyynempi sää, ettei mene tuuli luihin ja ytimiin. Negatiivisuus johtuu myös omasta itsestäni, kun en ehi tai saa aikaiseksi kaikkea sitä mitä haluan ja luulen saavani. Vätys mikä vätys, ja vielä jätän kotihommat tekemättä, jotta saan paukuttaa konetta. Katsonpa peiliin, irvistelen ja pidän nuhdesaarnan, otan ryhtiliikkeen. 

Son menua nyt, peilille ja töihin. Olkoon tuloillaan hyvien asioiden päivä...

Jälkikirjoitus:
Hiukset on nyt hyvin, tosi pöyheet, samalla pidin saarnan itselleni ja käsin ryhdistäytymään. Ottamaan vähän perspektiiviä, onko pakko lukea jos aistii negatiivisuuden somessa, oma valinta. Sänky on petattu, kissat sulautuu tyynyjen sävyihin. Ulkona kaunista, pastellinen taivas, pikkupakkasta. Tyhjensin tiskikoneen, täytin likaisilla. Olihan ihana että likaisia oli riittävästi koneelliseen, sarkasmia. Jääkaappi lasahti, pimeni ja alkoi jäätämään kaiken. Nyt mies puhuu tietävän naisen kanssa, konttaa pitkin jääkaapin vierustaa, kuulostaa että homma hoituu. Oma moka, väärä laatikko, en kyllä sitä valomysteeriä ymmärrä, ei tarvikkaan ymmärtää. Mää vedän vielä huulipunaa, pakkaan mukaan myös kuorokamppeet,  töistä illaksi suoraan kuoroon, kevätkausi alkaa. Tästähän tulee herkän pastellinen tiistaipäivä.


0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu