TAASKO

Taasko täällä, no niin meinaan. Otan näitä itsekkäitä tuokioita, ne on itse otettava, ei niitä kukaan anna. Minulla piti olla vapaapäivä, olenkin ollut joka ilta tälle viikolle töissä, huominenkin menee avustajan roolissa. Mutta kun minulla pukkaa koulu- ja näyttöviikkoja, teen nyt enemmän, silloin en taivu. Ja olen perheiden kanssa sitä mieltä, että annetuista eduista, eli minusta, kannattaa pitää kiinni ja käyttää ne. 

Moon kuulkaas nuohonnut paikkoja, siivonnut perusteellisesti. On muutama muuttolaatikko, nyssäkkä ja pussukka yhä pyörimässä. Tasan vuosi sitten , isänpäiväksi, tähän muutimme rempan sekaan. Paljon on hatarassa muistissa vielä asioita hukassa, eikä ne ole välttämättä itseni jäljiltä, tässäkin sopassa on ollut monta keittäjää.

Eilen olin vaatehuoneessa, viivyinkin siellä pitkän tovin. Kävin läpi Valonlapseni tavaroita, sekä adresseja ja osanottokortteja. Äärimmäisen kauniita ja uskomattoman paljon, ja käsittämättömiltä ihmisiltäkin. Niin moni meidän mukanamme kulki ja jakoi akuuteimman surun. Hyvin paljon kiitoksia vieläkin. Siinä kun märisin vaatehuoneen lattialla, adressikasassa, välillä niin roiskuen etten lukemaani erottanut, koin myös suunnatonta kiitollisuutta. Lämpö välittämisestä läikähti, yhä. Empaattis, sympaattiset eläimemme olivat minulla tukena ja kaverina, osa ei mahtunut vaatehuoneeseen, vaan linnoittautuivat heti oviaukkoon, laatikoihin ja nyssäköihin.

Itse asiassa tällä viikolla olen törmännyt artikkeliin ja blogiin asioiden myöhäisvaikutuksista. Moisista aalloista, jotka yhä meitä keinuttavat, ei ole pahemmin tietoa ja ymmärrystä. Minuakin on kommentoitu, että pidän itse syövästä kiinni, lapseni eläessäkin. Ihan kuin en osaisi päästää irti. Tavallaan roikun yhä, mutta se on myös minun elämäntarinaani. Eikä noina syöpävuosina pahemmin kerennyt syövästä irti päästää, jos se uusi tuon tuostakin. 2010, -12, -14, -15 ja 2 x -16, ainakin. Kerran muistan henkäisseeni, keväällä 2012, kuvittelin että olemme voittajia, seuraavassa lypissä olikin jälleen syöpäsoluja, sen jälkeen en ole uskaltanut tuuletella, en niin minkään asian suhteen. Kukaan ei voi tietää, varmaksi mitään luukuttaa. Eli mieluummin nautittakoon tästä hetkestä, kun kukaan ei huomisesta tiedä. Samoin noita adresseja lukiessa ainakin kolme henkilöä meitä muistaneista on jo muuttanut rajan taakse. Ainoastaan yksi olisi ollut järjellisesti, ikänsä puolesta valmis.

Tänään on myös yhden ystäväni lapsen kuolinpäivä. Muistan sen päivän kuin hidastettuna filminä. Meidän oman lapsemme tilanne, ja sitten suru-uutinen täysin varoittamatta. Ei mitään aihetta kuolemaan, terve lapsi. Todellakin epäoikeudenmukaista. Elämä on.

Mutta minullahan olikin lyhyemmästi aikaa kirjoittaa, kuin mitä laskeskelin. Eli sukat jalkaan, paplarit pois, töihin ja illaksi gospelmessuun ystävän kanssa. Siivous jäi todellakin vaiheeseen, kun menin noin syöväluotaavasti touhuamaan, mutta toivon touhuamisen jatkuvan joku toinen päivä. 

Tauluseinälle ripustin myös kolme taulua lisää, kohta saamme laajentaa seinää, sillä tuotantoahan on vaikka kuinka. 

Niin, meillä sippasi myös tulostin, kun eilen noita teknisiä ongelmia luetteloin. Uusi on hankittu, mutta siinäkin on muutama mutta... Ja niihin ongelmiin minä olen tasan syytön, en ole uskaltanut koskea, en sormellakaan.