TÄSSÄ JA NYT

Varpaitani palelee. Ulko-ovi on auki, jotta laumamme saa vapaasti kulkea. Olen koneella, keskusvarastomme nurkassa, kone on siellä mihin suunnittelinkin. Hyvä paikka, saa ovella suljettua, eristettyä tarvittaessa. Enpä taida enää halutakaan ikkunaa tuohon seinälle, vaikka niin luulin. Luulinhan tämän olevan pimeän kopin, mutta väärin luulin. Takaoikealla on ikkuna, josta paistattelee päivä. Sikäli mikäli ikkunan tähän viereeni haluaisin, sehän veisi myös hyllytilaa, jota ei ole nytkään aivan tarpeeksi. Järki, nyt otan järjen käyttöön. Naps.

Koirat olivat yhtä aamuvirkkuja kuin minäkin. Minulla jäi jopa puoli tuntia aivan löysää aikaa, kun heräsin ennen kelloa, kiva niin. Löysäillä, ajan kanssa.

Tänään on tunne, että asioilla on tapana järjestyä, aina kuitenkin jollakin tavalla. On aika voimauttavaa oivaltaa heti aamusta moinen oivallus. Tähänkin aamuun on hyvä nousta.

Haudalla ei pala kynttilät, tiedän, mutta ehdin tässä aamusta uudet viemään. On siellä orvokkejakin, kevättä. Aina näin äitienpäivän aattona mieleen kierii, vyöryy ja vyörähteleee äitienpäivämuistoja. Monenlaisia äitienpäiviä olen saanut kokea. Laajoilla tunneskaaloilla. Itse asiassa aika huh, kun ajattelee. Mutta sellaista äitiyteni on, huhhia, isoa ja pientä huhhia, ei pelkkää kermaa ja marenkia, välillä myös rankempaa settiä.

Eilen kaksi asiaa kohdallani peruuntui, kalenteriin tuli kolmisen tuntia omaa aikaa. Ostin itselleni housut ja puseron, simsalabim, yhtäkkinen päätös ja nopeat löydöt. Sellaisista pidän. Ehdin myös kotiin ja löysin itseni kuola poskelta nukkumasta sohvan mutkasta. Sentään kuoromme stemmaharkkoihin heräsin. Eilinen oli viikon ainoa niin sanottu vapaapäivä, siihen piti juoksevia asioita urakoida. 

Moni luulee, että minulla on koko ajan kiire. Saatan antaa sen vaikutelman, periaatteessa nyt on kalenterini ollut aika napakka. Mutta itsehän kalenterini handlaan, loppukuu on löysä, vailla töitä. Olenhan kaikessa turnausluontoinen, teen ja välillä en tee. Niin ja minähän en tarkkailun alla saa tehdä yhtään enempää, vaikka olisi tarjollakin. Ja kuitenkaan ei ole tarjolla niin paljoa, että voisin palkkatöihin luottaa tässä vaiheessa opiskelua. Minulle tarjottiin nyt hiukan limittäin ja lomittain monenlaista hommaa, ja kun sain ne kalenteriini, otin osan tarjotuista vastaan. Olen otettu, että minulle tarjotaan, jättämäni työnjälkeä muistetaan, pyydetään.

Olin muutaman päivän toisessa kehitysvammaisten toimintakeskuksessa töissä, jossa olin harjoittelemassa vuonna -17. Tuntuipas hyvältä olla siellä, olin muistettu, sain paljon lämpimiä halauksia ja taputteluja. Kun työni loppui, yksi mies tuli ja halasi sanoen "tulee ikävä". Liikutuksen silmäkosteushan moisesta iski. Lämmitti kuulla.

Opettelen ja osaan sanoa myös ei, en todellakaan kaikkeen lähde mukaan ja osaan aikatauluttaa hyvin, tiedän rajani, mitä jaksaa ja missä on järkeä. Ennen olin vauhtisokea, tein ja tein, eipä sitä yrittäjyysaikoina paljon palautumisesta tiennyt. Oli vain veivattava menemään, odotan siis innolla ensi viikkoa ja palauttavia päiviä, ties mitä innostun tekemään, vaikka pitäisi periaatteessa niitä juhulia...

Mutta nyt odottaa florsitinen turnaus. Eväät ovat hiukan vaiheessa kun tähän jämähdin, ei auta kuin tekaista ja naamaan ehostusta sipaista. Odotan innolla moistakin, äitienpäivä on kiva sesonki, miesasiakkaat ovat leppoisia ja helppoja... Son moi tässä vaiheessa.