RÄPSYY

 

 

Kuudelta silmäni avasin, räps. Ja olin heti hereillä. Yritin muka saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta eihän se onnistunut ja kun ei edes nukuta, miten sitä nukkua. Otsakkeeni oli tavallaan hetken aikaa hukassa, vaikka mielessä pyörii sen kymmenen eri aihepiiriä, mistä tekisi mieli niin kirjoittaa. Otsakevaihtoehdot vain silmissä räpsyvät. Mitä ilmeisemmin tulen kirjoittamaan sen kymmenen kertaa sanan väärin, räspyy, jotenkin sen vain tiedän. Mistähän johtuu muuten moinen, että säännöllisesti minulla konsonantit vaihtelevat paikkaa teksteissäni. Miksi ne lipsahtavat eetteriin väärässä järjestyksessä, kuten sana kesken, se löytyy lähes poikkeuksetta keksen-kirjoitettuna. Joo, ei minun todellakaan tuosta aiheesta pitänyt kirjoittaa, nyt räpsähti sivukujille jo heti ensimmäisten aivoitusten kanssa. Hoijakkaa, mitähän vielä.

Aika vain tahtoo räpsyä käsistä, sillä tähänkin hommaan kun uppoutuu on se jostakin muusta pois. Samaan aikaan kun herään, alkaa noita ideoita räpsyä. Sellaisia asioita joita tekisi mieli tehdä, samaan aikaan räpsähtelee muistin onkaloista asioita joita pitää tehdä, hoitaa ja muistaa. Ihan opiskeluun liittyen, elämään liittyen, vuodenaikaan liittyen ja yleensäkin kaikkeen siihen missä mukana olen.

 

Minun niin tekisi mieli maalata, kutoa, virkata, tanssia, jutella ystävien kanssa, kirjoittaa, kuunnella kuulumisia, vaihtaa ajatuksia, rentoutua, nollata, oivaltaa, auttaa, suunnitella yhtä jos toista asiaa. Kyläillä, laulaa, osallistua, retkeillä, kuvata, opetella, oppia, mennä ja tulla. Olen kaikkea noita tehnytkin, mutta mieli tekisi vielä enemmän. Eilen menin ja tulin tasaisella tahdilla ees ja taas. Onneksi lapset hoitivat huushollaamisen, sain palata illalla niin siivottuun kotiin, että. Aamulla laitoin pyykkikoneen ryskyttelemään ja illalla kaikki silläkin sektorilla oli hoidettuna. Tosin, moinen siivottu huusholli rajoittaa myös tekemisisäni. En ehkä uskalla maalausvehkeitäni heti aamusta levittää, pian tulee sanomista. Ostin kyllä jäätelöä pakkaseen, josko lepyttelisin sillä ja sitten mamma saisi luvan sisällä maalaamiselle. Ulkona kun ei enää millään tarkene... Hivuttautuisin jätesäkit kahisten keittiöön, varpaisillani kantaisin huomaamatta suurensuuria taulupohjia. Tuohon asti kykenisin hillittyyn liikkumiseen, mutta tasan sen jälkeen lähtisi lapasesta, kun pääsisin maalaamaan. Tiedän niin. Kaikenlaisia hinkuja sitä ihmisellä onkin.

Viikko sitten tekaisin myös kutomalla ja päälle kuvioimalla tyynynpäällisen, nyt se on sen viikon tuossa viimeistelyä odottanut, mutta kun ei ole oikein ehtinyt asettautua tuohon sohvalle. Minulla oli tuohon tyynynpäälliseen ohjekin, mutta jotenkin taas lipsahdin omille raiteille. Tämä se onkin minulle oppimisen paikka, kun pitäisi oikeasti ohjetta seurata. Kun tuo oma nuppi räpsyttelee heti omia ideoita. Ja kuinka helposti ne ideat lähtevät lapasista.

 

Edellinen jakso koulussakin jälleen moisen todisti, ehdin kokeilla sen seitsemäätoista asiaa kankaanpainannan ja -värjäyksen tunneilla. Mutta kun minä opin kokeilemalla, testaamalla ja tekemällä, myös virheiden kautta. Toki moni minun tekemäni virhe on oppi myös muille, kun sitä voi käyttää esimerkkinä. Ankara kritiikki itseä kohtaan on aika rajuakin, tunnustan. Harvaan, tai olenkohan oikeastaan mihinkään tekemääni tyytyväinen, kun ei mennyt aivan kuten Strömsössä... Aina on parannettavaa, opittavaa ja oivallettavaa. Tottahan on sekin, että itse ne omat virheensä näkee, tietää ja muistaa, ei ne muille välity. Tai sitten jokin "virhe" on toisen mielestä osa työtä, kokonaisuutta tai sen luullaan kuuluvan siihen. Toki itsellä on myös kyky muuttaa tapaa, tekniikkaa ja hakea ratkaisua jos tenkkapoo työskennellessä ilmaantuu. Ratkaisukeskeinen organisoijahan olen... Tunnetusti. Luonteeni ja taipumukseni ovat myös vahvuus näissä asioissa, toki nopeuteni ja ideoideni runsaudenpula ovat varmaan älyttömät muiden mielestä. Mutta onneksi saa jokainen olla se mikä on. Samaan aikaan mietityttää, kuinka joillekin on niin äärimmäisen vaikeaa alkaa, uskaltaa tai keksiä. Tunnen moisen kyllä itsessäkin, mutta yritän sitäkin kovemmin, jotta pääsisin moisen yli. Eihän se asioiden oppiminen ja tekeminen omaan rajoittuneisuuteen saa hyytyä.

 

Tämä olikin aasinsilta uuteen juttuun, mihin tulin hakeneeksi, tulin myös valituksi. Hauskaa ja naurattaa vielä tässä vaiheessa, mutta paas kattoo ensi viikonloppuna miten suu laitetaan. Menen ja osallistun jälleen johonkin, mikä ei ihan ole mukavuusalueellani, eikä tasan helppoa, mutta ajattelin yllättää yllytyshullun itseni. Kenties raportoin aiheesta, mikäli en aivan totaalisesti mokaa. Toisaalta mokaamisestahan sitä vasta raportoitavaa riittääkin.

 

Ensimmäinen työssäoppimisjaksoni päättyi perjantaina. Kolme antoisaa viikkoa takana. Olin vammaisten työpajalla ja sain oppia paljon. Kuulemma minäkin opetin heitä ja annoin ideoita, hyvä niin. Pian alkaa uusi toppi-jakso, sekin vammaispuolella, paas kattoo mitä kevät sitten tuo tullessaan. Suunnitelmia on senkin suhteen. Jotenkin tuohonkin paikkaan lipsahti suuren suuri virikepuu suoraan seinään maalattuna. Tykitin visioni ja ideani, he innostuivat myös, sitten minulle hankittiin tarvittavat maalit ja annoin mennä. Tarkemmin ajateltuna, moinen virikepuu muistuttaa heitä minusta nyt joka ainoa päivä, eli jäin sinne pyörimään puun muodossa. Onneksi harjoittelu oli kaikin puolin hyvä ja ihana kokemus, olisihan se kauheaa jos minusta olisi jäänyt paha jälkimaku muistuttamaan. Minulle pidettiin läksiäispuhe, sain kauniit painetut tyynyliinat kangaskassissa ja lämpimiä halauksia. Tuntuu edelleenkin hyvältä, olisin halunnut jatkaa ja samaan aikaan odotan innolla seuraavaa toppi-jaksoa.

 

Itsestäni huomasin jälleen sen, että olen armoton "työntekijänäkin" itselleni, kun en kaikkea opi kerralla, tajua, hoksaa ja osaa. Uusi paikka, uudet ihmiset, uusi talo ja tavat, eihän ole edes realistista että heti tietäisin, osaisin, mutta olen mikä olen, tuntui ärsyttävältä kun en tiennyt... Myös positiivisen palautteen vastaanottaminen on vaikeaa, kun siihen ei pahemmin ole oppinut, kritisoin ja arvostelen itseäni armottomasti. Kyllä ne raskaat yrittäjävuodet ja pitkä omaishoitajuushistoria ovat jälkensä jättäneet. Yritän nyt siis oppia olemaan työntekijän roolissa, eikä minun tarvitse ihan joka risausta tietää, saati hoitaa. Omaishoitajana ja rankkoina jaksoina kun oli tiedettävä joka ainoa suupala, lääkemurunen, pissa, nestetilkka, näppy, oire, ongelma ja heilahdus. Kaikki oli omalla vastuulla ja olin niistä vastuussa lapselle, itselle, yhteiskunnalle, sairaalalle ja huippuosaajille. Mitään asiaa ei saanut ohittaa tai olla noteeraamatta. Oli kausia, jaksoja, jolloin lapseni henki oli jopa minun vastuulla, se on melkoinen vastuu, josta ei niin vain osaa hellittää... Toisaalta lääkäreiltä sain kyllä noina vuosina paljonkin kiitoksia ja palautetta, mutta välillä tuntuu ettei sekään riittänyt, kun menetimme lapsemme... Samaan aikaan olen kyllä tasan itseni syyllisyydestä vapauttanut, emme olisi millään kyenneet häntä pitämään elossa, kaikki mahdollinen tehtiin niin kotona kuin lääketieteen saralla. Se on vain hyväksyttävä, vaikka kuinka yhä tekee kipeää ja ikävä kourii. Samalla kun ruoskin itseäni, voin itseäni kiittää myös rohkeudesta noina vuosina ja luottamuksesta jonka sain, kykyihini luotettiin ja uskottiin. Onneksi pää kylmänä ja jäitä hatussa keksin ratkaisuja. Hyvä näin, eli noistakin vuosista on kuitenkin positiivinen jälkimaku, onneksi tein, vaadin, toimin, luotin ja uskoin. Edelleenkin kykenen olemaan kiitollinen tästä hetkestä ja lapseni tarinasta. Kuitenkin ja kaikesta huolimatta olen otettu, kun sain olla hänen äitinsä ja hänet minulle lapseksi annettiin. Nyt räpsyy silmät, kun alkoi ikävä itkettää... Räsp, räps, nuolaisen kyyneleet ja jatkan...

 

Suolaista, sanoisinko, nuolaistuani kyyneleet. Joku tietty olisi hakenut pyyhkimiseen paperia, mutta nyt virtasi poskilla ja kieli ylsi, en siis tarvinnut paperia. Samalla jos olisin tästä koneelta lähtenyt, olisi ajatus jopa katkennut.

Eilen Leijat-kuoromme harjoitteli opiston kirkkosalissa tulevaa 25-vuotisjuhlakonserttia. Mielettömän hieno treenikokemus, loistava akustiikka. Kuinka hienolta kuulostikaan, aivan kylmiä väreilyjä sai aikaiseksi. Yskäni ja tukkoisuuteni on parempaan päin menossa, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, voin jopa laulaa, jotenkin. Illallakin tuntui vielä hyvältä, on hienoa kuulua moiseen porukkaan ja kuoroon. On myös huikeaa kuulla omat sanoitukset kuoron esittämänä, olen kahdessa biisissä sanoittajana. Sekin väreilee niskavilloissa kivalla tavalla. Toki kun on yli kolmekymmentä naista päättämässä strassikorun ja huivin rypyn paikasta esiintymisasuissa, onhan se uskomaton show, totta sekin, että kanalauma mikä kanalauma. Uskomatonta säätämistä, mutta toki minä olen varmasti se toisen ääripään edustaja, enkä jaksa nyt johonkin sifongin rypytykseen kauheammin paneutua. Paas kattoo kuoriutuuko minusta vielä joskus moinen rypytyksen viilaaja. Toisaalta itsellä koen olevan perspektiiviä isommistakin "rypyistä", eikä oikein mieli taivu ja jaksa paneutua strassin kirkkauden säätämiseen, huivin ryppyjen analysointiin ja sihvongin neuletiheyden miettimiseen... Mutta onneksi on niitä jotka näkevät sen vaivan, siinä itse pääsee helpolla. Toisaalta saattaisi liitokset pamahtaa, jos omat aivoitukseni jollekin toiselle antaisin pureskeltavaksi ja mietittäväksi. Vaihtarit? Nyt mietin ja ideoin ensi viikon kierrätyskorukurssia, mistä tehdä ja mitä. En ymmärrä itsekään, miksi minulla on visio autonvanteesta, kuvittelen kuinka siitä poraan väännän ja hitsaan, irrotan jollakin ilveellä palasen, josta sitten väännän ja muotoilen siron korusen... En tosin ole vielä sitä joutilasta vannetta löytänyt. Perjantaina kun töihin ajelin, laskeskelin pellolla olevan neljä hirveä. Kunnes tajusin, että yksi näyttää todella pitkältä ja kuusijalkaiselta... Tein siis oivalluksen sen olevan sellainen jatkettava tapaus eli limusiinihirvi, yksi tanssikaveri kyllä ehdotti telihirveä. Mitä ilmeisemmin siis näinkin viisi hirveää hirveä, joista kaksi oli niin limittäin, että näkyivät silleen lomittain... Olen nyt kahtena viikonloppuna yrittänyt raahautua tanssiparketeille. Kyllä kuntopolonen on surkea ja yskänkohtaukset piiputtavat yhä, mutta jospa se siitä. Nyt jaksoin ja kykenin paremmin kuin viikko sitten, suunta siis oikea. Jälleen minua on tutkittu ja testattu, priimaa pukkaa kaikki kokeet, ei siis ole löytynyt hoidettavaa syytä jatkuvalle röhälleni. Mutta mitä ilmeisemmin keuhkokuumeesta toipuminen on pitkäveteistä puuhaa, ainakin tekemäni katugallupin mukaan ja se on lääketieteenkin kanta. Ensimmäinen kerta, tästäkin opitaan. Uskon moisen olevan myös kehon omia reaktioita, sillä onhan keho ja ihminen kokonaisuus, mikä stressikuorma on ollut kannettavana kaikki nämä vuodet. Kun ei ole ollut mahdollisuutta sairastaa tai kuunnella omia oireita, on ollut vain jaksettava ja jatkettava. Muistan yhä 2010 kauhuni, entäs jos minä itse johonkin flunssaan vaikka sairastun, kuinka voin olla lapseni kaverina sairaalassa. Silloin yksi äiti minua lohdutti, "älä huoli, et sinä sairastu, pystyt terveenä varmasti lapsesi hoitojen ajan, mutta ootappa sitten..." Eli kuusi vuotta moiset oireet ja ongelmat ootatutti.

 

Nyt alkaa silmiä räpsähtelemään auki ympäri huushollia. Kissojen silmät aukesi yhtä aikaa kuin minulla, niillä onkin jo muutama tuhat askelta juostuna tähän mennessä. On ne vaan viikareita, ihania. Eilen aamulla Topi onnistui sohaisemaan tassullaan täyteen vesikuppiin, jota eläimille lattialle siirsin. Siinä kastui kissa, meikäläinen, muut eläimet ja kaapistot. Nopea pärskähdys. Kissamme tykkäävät myös ilmastoida vessapaperirullamme, menevät paperirullakoriin ja käyvät rullan kimppuun. Vesihanastakin juovat itse, osallistuvat ihan kaikkeen ja vähän enemmänkin. Floristin kukat ovat muuttaneet muotoaan reilusti, vihersisustuksemme on aika minimalistinen ja raavitun oloinen. Ensi viikolla on Kainomme 8-vuotissynttärit, niin ne elikotkin vain ikääntyvät, on se jännää. Nyt törmäsin termiin seniori-ruoka, joko sitä kuuluu antaa koirillemme, kahdeksan vuotta kumpainenkin, ja meikäläinen pitää niitä yhä pentuina. Se on koiralle jo korkeahko ikä, jos keksimäärin tuo koiriemme rotu elää reilut kymmenen vuotiaiksi. Nyt paistan aamumunat munansyöjille, kahvit on jo juotu.

Viikko sitten meillä oli ihania pikkuvieraita Tollo-tätin taideretriitissä. Meillä oli silloin pienen pieniä viiriäisenmunia tarjota pikkuvieraille. Sunnuntaina kuului ihana pyyntö "Tollo-täti, voisitko paistaa meille niitä karviaisenmunia?" Ja Tollo-tätihän paistoi.

 

Huomenna 16.10. on Aurinkolapsemme hautajaisista vuosi, hänen ikiomista ja kauniista juhlistaan. Lämmöllä ajattelen sitäkin päivää, paljon kauniita muistoja, suunnatonta ikävää ja rakkautta, värejä, väreilyä ja lämpöä. 18.10. on diagnoosin ja syöpätodellisuushelvetinlankeemuksen 7-vuotispäivä, se ei ole hyvä päivä muistella, silloin moni asia muuttui ikuisiksi ajoiksi, meidät "naulittiin" tähän todellisuuteen. Elämästä tuli syöpäelämää, kaikkine raskaine asioineen ja syöpätodellisuuksineen. Jouduimme matkalle, johon kenenkään ei kuuluisi joutua. Samaan aikaan ajatus vilahtaa, että niin joutuu moni muukin lapsi, ihminen, perhe, miksi ei siis mekin... Se kun on asia johon ei voi itse vaikuttaa, se ei ole oma valinta. Toisaalta saatu diagnoosi antoi mahdollisuuden hoidoille, joilla voitimme ja taistelimme kuusi huikeaa, älytöntä sairasta ja välillä vähän terveempääkin vuotta. Samaan aikaan kaiken lopputulos tiedetään, vaivanpalkka tunnetaan...

 

Räpsyy jo aamu pitkällä, jäi muutama asia vaahtoamatta täällä, mutta nyt vihellän kirjoittamisen poikki tälle aamua. Hyvää, pirteää sunnuntaita!