SUMMA JA MUTIKKA

 

Kuulin tuon äskeisen slouganin puutavaraliikkeessä, karvaiselta mieheltä, toiselta asiakkaalta, joten heti nappasin käyttööni. Siihen tiivistyy aika paljon asioita. Summaan ja varsinkin siihen mutikkaan.

 

Aamupäivä, aamukahvit on juotu jo aika päiviä sitten. Olen läpäissyt silmien näöntarkastuksen, ulkonäkötarkastus ei varmasti menisi tuosta vain heittämällä läpi, on nääs sen verran ruosteinen olo ja aamu. Flunssaa pukkaa, ei niin kiva. Kurkku on karhea, niiskututtaa, nokkaa kutisee, virkayskityttää... Mutta niistetään, sillähän siitä pääsee.

Täällä vaihteeksi on matalapainetta ilmassa, yöllä on satanut vettäkin. Eilen saimme kolme koneellista pyykkiä kuivaksi saakka, se on jo ennätys näillä kuuroilla. Samoin maalaukset kuivuivat autotallissa nopeasti eilen, ei tarvinnut edes sisälle tuoda kuivumaan.

 

Käpäisin kahden typyn kanssa Virossa pikalomalla. Ensin lauantaina yhden lapsen töiden jälkeen Riihimäelle, siitä aamulla linja-autolla satamaan, samaa reittiä sitten takaisin hiukan pätkissä. Kun pääsimme Tallinnaan, siellä tuli vettä todellakin kaatamalla. Autot uivat satamassa, sateenvarjot kääntyivät nurin päin ja olimme hetkessä uitettuja. Aloitimme siis lomamme hotellin saunaosastolta, kun kerran olimme jo valmiiksi märkiä.

Kyllä nuo tytöt on samasta puusta veistettyjä kuin minäkin, onneksi, samoja kiinnostuksen hiplauksen ja hamstrauksen kohteita. Aivan ihania papereita piirtämiseen ja maalaamiseen, aivan ihania vihkoja joka lähtöön, aivan ihania värejä; tusseja, maaleja, pensseleitä, spraymaaleja, musteita. Aivan ihania leivoksia, aivan ihania ruokia. Tietenkin matkaan mahtuu myös vähemmän ihania jonottamisia vaatekaupoissa, alehysterioita. No kengät oli myös aivan ihania... Ja kauheilla alennuksilla, siis hurjilla arjen säästöillä niitä saimme. Sitten oli tietenkin kaikkia aivan ihania tuoksuja ja saippuoita. Saippuakaupat olivat todellisia herkkukauppoja meille, hivelivät monipuolisesti myös makunystyröitä, vaikka en ihan oikeasti niistä haukannutkaan. Vaikka mieli teki. Maanantaina saimme nauttia jopa poutasäästä, mikä antoi kepeyttä lomailuun ja liikkumiseen.

Paluumatkalla hiukan oli sitä aallokkoa, sivumyötäisessä sai kulkea käytävillä, mutta elämähän on muutenkin aallokkoa, nyt se oli myös silminnähtävää. Ja mikä parasta muutkin saivat sen kokea!

 

Kotona on edelleen kissasurua ja -huolta. Tinkamme on yhä kateissa. Reinolla oli pari viikkoa sitten silmässä tulehdus. Soitin sen kahdeksaan numeroon, vastaajaa ja lomatiedotteita kuuntelin. Päädyin apteekkiin ja omaan hoitosuunnitelmaan. Tippoja, puhdistusta ja lempeyttä. Saimme kuntoon. Sitten tuo Vieno-pieni joutui auton alle ja kissaenkeliksi. Samalla katosi Tinkamme, liekö traumatisoitunut moisesta onnettomuudesta ja kissasisaren menetyksestä. Kukapa noista eläinten psyyken liikkeistä aina tietää, varsinkin jos kissa katoaa, ei tiedä onko syynä pelko, itsetuhoisuus, trauma, kauhu vai mikä... Perjantaina puolestaan Kainomme kuono turposi ja kaulanalunen. Jälleen kauheaa puhelinrumbaa, kortisonia ja huolta. Koiruus oli ja on edelleenkin olemukseltaan ok, vaikkakin pahkura on yhä kaulalla. Puhelinkonsultaatio myös riitti jälleen, kotikonstit ja seuranta... Näillä siis mennään.

Tiesitkös, että 8.8 olo kansainvälinen kissojen päivä, nytpä tiedät tämänkin. Eli kissahuolet aktivoivat huolihaavani, muistuttelivat siitä mitä on olla huolissaan. Kyllä ne ovat hitaita arpeutumaan ja repeävät helposti. Vaikkakin ihmisen kohdalla huolien kerroin on äärimmäisen paljon suurempi.

Eilen kävin myös viemässä surunvalittelut. Jälleen yksi syövän selättämä ihmiskohtalo. Tunsin avutonta vihaa ja liikutusta heidän puolestaan. Syöpä on inhottava, raivostuttava ja sitkeä. Miksi se niin monia vie mukanaan, yhä ja aina vain. Pitäisi olla nyt sellainen mutikka olemassa millä moisen saisi nujerrettua moisen paskiaisen, joka ei ole reilu taistelukaveri.

Julkisesti on myös käyty keskustelua voiko ajatella/kirjoittaa/sanoa, että hävisi syöpätaistelun. Ainakin meidän Aurinkolapsemme kohdalla taistelimme vastaan, meille annettiin keinoja, uusia jatkoaikoja ja voittojakin. Siinä mielessä Aurinkolapseni kohdalla koen, että syöpä voitti, vaikka taistelimme. Vaikka emme kuuna päivänä olisi halunneet hävitä taistelua. Itseä ihmetytti, jopa hämmästytti kokemani voimakas viha-aalto toisen tarinan kuullessa. Omalla kohdallamme en ole kokenut enää vihaa, pitkiin aikoihin, olen kaiketi hyväksynyt, alistunut ja sopeutunut. Mutta vuonna 2012 olin todella vihainen ensimmäisen leukemian uusinnan jälkeen, sen muistan kyllä, olin raivotar syövän vuoksi. Koen, että haaskaan energioitani aivan turhaan, jos käytän ne vihaamiseen. Koska en vihaamalla voita tai saavuta mitään. Päinvastoin, se saastuttaa lähiympäristöäkin. Samaan kategoriaan vihan kanssa niputan myös kaunan, kateuden ja katkeruuden, siemenet ovat olemassa, toivon hartaasti etten anna niille liikaa kasvualustaa tai pönkitä niiden kasvua. Saattaisin muuttua todella inhottavaksi ihmiseksi niiden myötä, osaan olla sitä tasan muutenkin, ilman lietsomisiakin.

 

Minulla oli lapseni matkalaukku mukana, kuinka monta keikkaa sekin laukku on ollut pakattuna, lähtövalmiudessa. Erittäin kovalla käytöllä, mutta hyvin se jaksoi edelleen perässä rullata. Paljon olisi silläkin laukulla tarinoita kerrottavana, muistoja jaettavana. Pitäisikö tässä kirjoittaa nyt matkalaukun muistelot...

 

Sitten ajatuksia tästä tuoreesta some-elämästäni. Se onkin ollut yllättävän helppoa, olen jopa osannut jotain ihan itse. Kivaakin, onhan se. Toisaalta ihmetyttää valtavat kaveripyyntömäärät, miten hirveästi niitä putkahteleekaan, ja millä perusteella? Toki on valtava määrä ihmisiä, joiden kanssa olen ollut paljonkin tekemisissä, olemme jopa hyvänpäivän tuttuja, mutta minulla ei ole ollut eikä ole edelleenkään hajua henkilön nimestä.

Tytöt yrittävät minulle toki kärsivällisesti opettaa, neuvoa ja ennen kaikkea rajoittaa toimiani. Maanantaina minulla oli synttärit, joo 28 jälleen. Olisin halunnut sellaisen kiemurtelevan kieli pitkällä illistyskuvan julkaista, kuinka kuolaan maaleja, taidetta yms yms. Lapsieni ilme oli surkea, älä äiti, ei tuollaisia kuvia ja päivityksiä. Heitä hävetti ja puistatti ajatuskin. Kuulemma minun pitäisi osata käyttäytyä. Sitähän tässä opettelen koko ajan. Välillä summamutikassa, välillä summaan ja olen ihan mutikassa. Mutta entäs jos se onkin toisin päin; mutikka ja summa, miten se sitten ynnätään ja ymmärretään.

 

Nyt yritän terävöityä. Toimitan tauluja matkahuoltoon ja vien yhden lapsen töihin, sitten pääsen leivoskahville kuulemma ikääntymiseni johdosta. Olisi minulla myös maalattavia pohjia ja muutama muukin projekti. Summa summaarum, mutikka mutikkaarum. Sellainen summaus tähän hätään.

Moi!