UNIHIEKKAKUPLIA JA KOHINAA

Kuulen vain kohinaa, voiko tietokonekin kohista. Vai hurriseeko se. Samantyyppistä ääntelyä, mikä on kohinan ja hurinan raja. Näin syvällistä, näin vakavaa on mielessä. Silmissäni kuplii, leijuu unihiekan jätteitä, sellaisina pikkukuplina. Hitaina liikkuvina unihiekkadyyneinä. Olen nääs vastikään herännyt. Kyllä se tästä kirkastuu. Taitaa hiljainen huusholli kohista, samoin heräävät korvani. Kohina, se onkin sisäistä, minusta lähtevää, maailma hurisee... Olin eilisen vapaalla. Riittoisa, antoisa ja hyvä päivä. Aaamusta heti kirjoittajakurssille, ihanaan luovaan kuplaan. Mielettömien tekstien ja mielikuvitusten kammioon. Aina ne kurssit loppuvat kesken. Perjantaina illalla jo aloitimme ja eilen jatkoimme. Erilaisia tapoja kirjoittaa, avata lukkoja, luoda pohjia, ammentaa sanojen kammioista. Kortit, ne ovat tämän opettajan hyvä keino antaa harjoituksia. Kun hän antaa sattumanvaraiusesti epämukavuusalueelta kortin, tai sitten saa itse valita mukavuusalueelta kortin. Kirjoittaa sitten niistä. Vaikkapa satua, runoa, dialogia, muistoja... Tai maisemakortin kautta kirjoittaa tunteesta, johon upottaa sitten toisessa kortissa olevan henkilön. Voi pojat kuinka kivaa, koukuttavaa, antoisaa. Luimme ja kuuntelimme myös omia aikaisempia tekstejä, keksustelimme niistä, annoimme palautteita. Se on suunnattoman tärkeää, kuulla mitä mieltä ollaan, kuulla itsekin luettuna omaansa. Tai lukea itse. Millainen on oma kirjoittajan ääni, kun aihe ona oma, vapaasti valittu. Jokaisella meistä on oma äänemme. Sieltä menimme suoraan pienellä kokoonpanolla etukäteisonnittelukäynnille tätimme luo. Hän juhlii kasikymppisiään perhepiirissä. Kuorokaverini tuli mukaan, esitti pihaterassilla Myrksyluodon Maijan. Minä tein kukkakimpun ja kortin. Hankimme myös sukat ja tottahan toki pienet yrttijuomingit lääkelusikalla, ikäänkuin lääkkeeksi. Todella liikuttavaa oli, todella lämmintä ja kiitollista. Siinä itki lahjansaajat, -antajat ja laulaja. Osui ja upposi. Tässä se nyt nähdään, ettei se aina tarvitse olla suurta ja mahtipontista, pienetkin eleet ja asiat ovat todella tärkeitä. Tätini on aikonut nyt juhlia pienesti, mutta tulevat hautajaiset ovat sitten kansanjuhla. Liekö tuolta isän puolen suvusta meikäläisellekin tuo bileveri virrannut, isämme hautajaiset olivat myös isot ja äänekkäät. Ja meidän sukuhan puhuu kuolemasta tuon tuostakin, se ei ole tabu, se kuuluu arkikieleen ja julkisiin asioihin. Tätimme sanoikin, että hyvä että tuli nyt nämä synttärit eikä hautajaiset, kun ei olisi saanut tulla vieraita koronan vuoksi. Eristykset ja karanteenit, kyllähän ne ottavat lujille, kaikilla. Mutta vanhukset eritoten, heidän maailmansa suppenee kovasti. Varsinkin jos eivät hallitse nykyisiä tapoja kommunikoida, hädin tuskin puhelimen hallitsevat. Kyllä siinä kuplat pienenvät, tulevat ihan iholle. Jopa jumittuvat kiinni. Siinä kohisee vanhan luut, yksinäisyys ja korvat. Nythän meilläkin päin on todettu uusia altistuksia, saa nähdä miten homma etenee, mitä tästä seuraa. Ja millä aikataululla... Kuulen jo koronan henkäilyn, kohinan. Toisaalta silloin aikanaan kuulin syövän hekäilyn, minulle se on yhä satakolmekymmentäyhdeksän ja puoli astetta vakavampi asia, en lähde koronapaniikkiin. Kun syöpä henkäili ja hönkäili, laatoitti ja kohisi kymmen vuotta, enemmän ja vähemmän. Tämä korona on pieni asia siihen verrattuna, ainakin näin haluan uskoa, ja siihen voimme myös omilla valinnoillamme ja teoillamme jonkin verran vaikuttaa. Syöpään ei ole omaa vaikutusmahdollisuutta, vaikka kuinka luuli ja niin uskoi, se teki mitä teki. Siinä ei voinut kuin avuttomana seurata, hyväksyä ja elää mukana. Leijua kuiviin imettynä kuplana ja antaa kohista. Töissähän vedän maskin kanssa, puoli vuotta on mennyt jo näin. Nyt siviiliminäkin on maskinkäyttäjä, aivan vapaaehtoisesti. Kun olen seurannut, niin maskeja käytetään jonkin verran, ehkä eniten juuri minun ikäluokassani, työikäiset. Mutta vanhukset revittelevät tyystin ilman, eikä käsihygieniastakaan monen kohdalla ole hajuakaan. Tai sitten se on uusi uhmaikä, joka nostaa päätään siinä seisemänkymmeneviiden ikävuoden jälkeen. Meitähän ei pistetä arestiin ja meitähän ei määräillä, vaikka siinä haettaisiin omaa parasta. Mutta toivon hartaasti, että tämä aalto olisi pian lusittu, ohi ja kohistu. JOtta olisi monikin asia helpompi arjessa, vapaampaa. Käteni, niissähän on ollut useiden vuosien ajan paha ekseema. Välillä se on ollut paremmalla mallilla, vain muutamassa kohtaa, pieninä laikkuina. Välillä taas räjähtänyt molempiin käsiin, sormiin, kämmeniin... Lääkärissä olen käynyt usein, tai siis monta kertaa. Tästä syystähän päädyin myös uudelleenkoulutukseen, kiitos siis ekseeman olen nyt virike- ja työtoiminnanohjaaja. Kesällä viimeksi kolme lääkäriä ja yksi hoitaja pähkäsivät asiaa, lisää kortisonivoidetta, yöhanskoja. No näillä olen mennyt jo ainakin sen kuusi vuotta, enemmän ja vähemmän. Saan rankalla kortisonikuurilla hetkeksi asettumaan, sitten pari päivää ja kädet ovat aivan auki. Taas. Ja kipeät, ja valvottavat, arat ja tulehtuneet. Allergiatestejäkin on tehty monenlaisia, syitä haettu. Itse olen ajatellut sen johtuvat korvienvälin paineista, stressistä. Varmaan se on osasyy. Mutta nyt puolitoista kuukautta sitten tein oivalluksen. Ihan ihte senkin, omassa kuplassani. Oli juhlittu ylioppilaita, olin töissä leiponut jatkuvasti. Jätin kerrasta vehnäjauhon ja sokerin pois, käteni korjaantuivat, myös epämääräiset nivelkivut ja- turvotukset lähtivät. Ainakin vähenivät huomattavasti. Yksi ystäväkin sanoi, kun hänelle vauhkosin oivallustani, että hänellä vehnäjauhon aiheuttavan ihomuutoksia ja nivelkipuja. Nyt en enää herää öisin kipeisiin polviin, jotka ovat kankeat. Nyt ne polvet paukkuvat, oikein äänekkäästi, mutta taipuvat optimaalisesti. Toissailtana meille ilmestyi karkkikippo. Käteni kävi siellä usein, kas kummaa heti yöllä nukuin huonosti ja polviin sattui. En tiedä voiko tämä olla näin nopeatempoinen asia, heti vaikuttaa. Vehnäjauhotuotteisiin en ole koskenut, käteni ovat niin pehmoiset ja iho ehjä. Jossakin vaiheesa tässä menen labratesteihin, katsotaan näkyykö moinen nyt testituloksissa, siis vehnäjauho. Ihan sama näkyykö, jos osaan ja pystyn itse vaikuttamaan asiaan. Tunnin kuluttua alkaa työt, henkilökohtaista avustamista kolmelle henkilölle koko päivä. Sehän tietää paljon ulkoilua ja kävelyä, asioiden hoitamista, kahvilla käyntiä, junalippuja, kirjastoa, pelaamista, juttelua... Minähän teen yleensä kaikki sunnuntait töitä. Saa meidän muu sakki olla vapautuneesti vapaalla, palautua ja rellottaa kuinka haluaa. Työkuvioissa on myös muutoksia tuloillaan, mikä tuntuu hyvältä, mutta en halua olla kiireellä pilaamassa tai siltoja polttelemassa. Kahtotaan, mitten homma etenee. Mutta jo marraskuulle olen voinut tehdä kaipaamiani muutoksia, vuoroihin ja asioihin, jotka ovat hieman "sylettäneet", aiheuttaneet turhautumista. Nyt olen pian vuoden ollut itse handlaamassa asioita, omat oppirahani maksanut, oppinut myös itsestäni. Toki tämä korona on muuttanut paljonkin systeemejä, mutta hyvin olemme handlanneet kaikesta huolimatta. Ja töitä minulla on, jopa liikaakin, olen joutunut kieltäytymään ihan järjen kanssa asioista. Olen moisesta työtilanteestani enemmän kuin kiitollinen. Nöyrän luottavainen ja otettu. Tunnen siis tekeväni tärkeää työtä, monellakin tavalla, monellekin henkilölle. Mutta nyt alkaa kahvistani kuplat haihtumaan, tarkoittaa sitä, että se jäähtyi tuossa vieressäni. On aika aamupalan ja sitten työminän esiin kuorimisen. Säätilasta ei tietoakaan, menenkö kumppareissa vai lenkkareissa. Puuhapussissani on yleensä koko repertuaari mukana. Kissoja, niitä tuossa puhuttelin ja ruokin äskettäin. Eilenkin meille tarjottiin uutta kaksivuotiasta kissaa, kolmea kissaa on tarjottu aijemmin. Voi kunpa voisimme ottaa, antaa niille(kin) kodin. Mutta tässäkin asiassa tunnen kuinka järki leijuu ohuena yläpilvenä kuplien ja kohisten tunteen päälle. "Tiina ei, ei enää yhtään uutta kissaa...." Mutta jospa joskus olisi vaikka ikioma kissala!! Olisihan se hienoa, jokaisen sohvatyynyyn sopiva kissa, tällä hetkellä ei ole sellaisia oransseja tai harmaita kissoja, vaikka sohvatyynyissä löytyy nekin värit. Nyt leijun ja kohisen kuplien tähän sunnuntaihin. Tulkoon hyvä ja kiitollinen päivä!