keskiviikko 7. lokakuuta 2020

SITÄ VAAN

Lämmintä syksyä ihmettelen, ihailen. Sitä vaan, että pari vuotta sitten oli jo ensilumi. Nyt näyttää aamuseitsemältä vielä kymmentä lämpöastetta. On ollut kaunista, kyllä. Värejä, valoa, energiaa pullollaan. Nyt vähän satelee, kuuluu asiaan, vaikken suuremmin tykkääkkään. Sitä vaan mietin, kuinka paljon ja hitaasti nukun nykyään. No siinä riittääkin miettimistä. Onneksi annan luvan nukkumiselle, jos kerran moiseen kykenen. Yöuneni ovat jopa tuplaantuneet. Nyt vein yhden tytön töihin, kylläpä olinkin sikeässä unessa kun hän minua herätteli. Minä antinen aamuihminen, vedin täyttä häkää kuola poskella. Kävin kyllä aikaisemmin hereillään, ajattelin, että vielä ehdin nukkua. Ja hyvin ehdinkin. Sitä vaan, että pian on taas kuu puolikkaana, vastahan oli täysikuu. Taivas oli kaunis tummansininen, kirkkaat tähdet ja kuu taivaalla. Muutama pilvenhattara leijui alhaalla. Kaunista, kyllä. Sitä vaan taaas eilen mietin, kun foorumeita lueskelin. Kuinka ihmiset, maalaiskaupungissakin, ovat vieraantuneet maalaisuudesta ja elämästä. Nyt ollaan aivan ihmeissään mikä haisee, miten se voi haista. Kaupunki on peltojen ja maatilojen keskellä, hox hox, saattaa ajoittain haista. Puinnit alkaa olla puitu, tottahan toki lietteet nyt levitetään, kakkat ajetaan pelloille ja tehdään kuuluvat syystyöt. Joka vuosi se on yhtä suuri ihmettelyn ja kärvistelyn paikka, soitetaan hätäkeskuksiin ja jauhetaan foorumeilla... Koitettais vaan kärvistellä se muutama syyspäivä, sillä sillähän se leipä kasvaa, tämähän on maalaisuuden lyhyt teoria, nopea oppimäärä. Kerran kuulin keskustelun, jossa ehdotettiin peittojen levittämistä lietteen päälle, jottei haise. Niin, mikähän on semmoinen peitto, joka vaikka sen maatilan sata hehtaaria peittää.... Ja entäs kun peitto poistetaan, eiköäs se haju ole tallella ja leviää yhä. Vaaditaan luomua, muttei saisi luomulannoitteita käyttää. Siinähän on pienoinen ristiriita, sitä vaan mietin. No, enpä mieti enempää. Sitä vaan mietin, kuinka usein Valonlapseni on mielessä. Monissa eri yhteyksissä, välähdyksinä, muistoina, tavaroina, tuoksuina, tunnelmina. Ai niin, määhän muutama postaus sitten päätin pysyä löysässä läpässä, jottei ihmiset kuormitu minun kuolemanaivoituksistani. No se siitä aiheesta, melkein lipsahti taas kuolemasta ja surusta jaaritteluksi. Tänään minulle tulee yksi uusi tuttavuus kahville. Hän otti kesällä yhteyttä, kerran olemme nähneet, meillä olikin paljon yhteistä. Muistan reilu vuosi sitten, että yksi yhteinen ystävämme sanoi, hänen haluavan tutustua minuun. Ja näin olemme tutustuneet. Minähän olen ekstovertti, eihän uskoisi. Törmään tuttuihin ja tutsustun uusiin ihmisiin tuon tuostakin. Helposti, vaivattomasti. Eilenkin kauppareissulla, avustettavan kanssa, minulla tuttuja riitti. Vuosi sitten joulugospelissa olin ystävän kanssa. Minulla oli tuttuja, moikkailtavia ja jututettavia kuorosta kappelin perimmäiseen penkkiin. Pääni pyöri ja olin mutkilla joka suuntaan. Ystäväni on taas intovertti, hän istui paikoillaan, sulki muun maailman ympäriltään. Ajatteli, kunhan ei tarvitsisi ketään tuntea, moikata tai olla sosiaalinen. Kumpikin saimme olla sellaisia kuin olimme. Hän asian kiteytti "introvertti ja ekstrovertti kävivät joulukonsertissa..." Kyllä olemme asiaa usein nauraneet, näin me olemme erilaisia. Samoin Kauppojen Yö, loppukesän kaupunkifestari täällä. Minä niin mielelläni jalkauduin työroolissa avustettavien kanssa sinne, tämä ystäväni pakeni omaan rauhaansa mökille. Tuolla festareilla taas sain kokea, kuinka paljon minulla on tuttuja ja tutun tuttuja. Joka suunnasta moikkailtiin. Ja minä parhaani mukan moikkailin takaisin. Toisaalta olen julkista riistaakin pienellä paikkakunnalla, kaikki tuntee, muttei se minua haittaa, olemiseni ja tekemiseni kestää iltahämärän ja päivänvalon. Kehitysvammatyötä tehdessä moni tulee kyselemään mitä kautta teen työtä, tuletko meillekin, kuinka moisen avustajan saa, keneen ottaa yhteyttä. Teen ehkä kuuluvaksi ja näkyväksi myös joukossamme olevia erityisiä. Olen heillekin jonkin sortin äänitorvi, ennen kaikkea mahdollistaja. Me teemme asioita, joihin he eivät yksinään kykene. Olen odotettu, välillä tuskaisenkin odotettu. Onhan se jollekin pitkä aika alkaa odottamaan minua aamukuudesta, jos näemme vasta puoliltapäivin. Ajantaju ja kärsivällisyys eivät ole välttämättä niitä vahvimpia ominaisuuksia. Sitä vaan, että kuinka ihanaa on kuulua nyt harrasteporukoihin; kuoro, maalaus ja kirjoittaminen. Tykkään niin marinoitua muiden seassa ja kanssa. Oppia ja oivaltaa. Maalatessa oli kyllä vaikeaa, kerran olen käynyt, kohta menen uudelleen. Kuinka valtavan lahjakkaita ikäihmisiä, siis ihan semmoisia yli kasikymppisiä siellä onkaan. Taidan olla nuorin tuosSa porukassa, enpäs olekaan, vaan kolmanneksi nuorin, jos ajattelen tarkemmin. Mutta keski-ikä porukassa on yli seitsemänkymmenen joka tapauksessa. Mutta mennä oppimaan uutta, tehdä ohjatusti, harkiten ja perustellen, onhan se meikäläiselle, räiskijälle ja roiskijalle opettelemista. Ja kuinka kaunista muut saavat aikaan, henkäilen ihastuksesta ja tunnen olevani nollista nollin. Mutta tiedän oppivani, kunhan pääsen oman mollaukseni kanssa sinuiksi. Voi kuinka odotankaan sitä notkahduksen tunnetta, kun annan luvan oppimiselle. Sitä vaan oottelen, käsrimättömänä toivon, että notkahdan jo tänään oppijaksi. Sitä vaan, että koronaluvut ovat nyt tilastoissa täälläkin. Viides sairastunut, edelliset neljä ovat keväältä. Sitä vaan mietin, että moni on tuudittautunut nollatoleranssiin koronan osalta, kun noista kevään tartunnoista ei ole julkisesti kerrottu. Sitä vaan ajattelen, että olisi ihan hyvä kertoa, jotta emme luulisi olevamme herrankukkarossa, välttyvämme moiselta. Osattaisiin suhtautua asiaankuuluvalla valppaudella ja vastuulla. Kyllähän monikin on henkseleitään paukutellen elänyt, koska eihän täällä ole... No nytpä on, kauhulla ajattelen, muttei se kannata kauhuilla ajatella. Onhan tämä, uusi kokemus, yhdistävä, raaka, rajoittava, ihmisille kansakunnalle ja koko maailmalle. Toisaalta moneen asiaan olemme itse syyllisiä, aiheuttajia, ylläpitäjiä. Aina on jokin uusi virus, vitsaus maailmalla, onhan se ollut kautta historian näin. Mutta nykyinen elämäntapa mahdollistaa moisen vitsauksen jopa räjähdysmäisen leviämisen, onko se sitä globaaliutta se. Jopas hienon sanan heitin, toivottavasti oikeaan asiayhteyteen. Sitä vaan, että nyt täytyy syödä aamupala, pakata maalauskamppeet ja eväät. Tulkoon hyvä päivä. Päivissä on paljon muutakin hyvää, uutta ja mielenkiintoista, mutta en ehi nyt enempää jauhamaan. Makustelen itse, oivaltelen ja otan jopa nautinnon kannalta, sen minkä kykenen. Sitä vaan, että moikkelis moi!

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu