tiistai 21. heinäkuuta 2020

HERÄTYS

Olin tavallaan jo hereillään, kunnes soi herätys, jota ei pitänyt olla. Heräähän siinä väkiselläkin. Miksi se soi? Mikä valuutta ja maailma? Onko herätykseen jokin syy? Noh, en ole muuta keksinyt kuin unohuksen viime tiistailta. Tänään en olisi sitä tarvinnut. Heräsin kuitenkin heränneenä. Ei kiva tunne.
Tänäänkin on tiistai, niin kuin pari viikkoa sittenkin kun kirjoitin. Miksi kirjoitan tiistaisin? Herää kysymys. Muuten en juuri ole koneella edes käynyt, olen täysin vieraantuneesti vapautunut moisesta. Hyvä niinkin.
Tänään sataa kunnolla vettä, onko se hyvä vaiko eikö. En narise, nythän on akkainviikko, kuuluukin sataa. Luonto tarvitsee sadetta, tosin kaikella kohtuullisuus olisi paikallaan. Jokaiselle jotain, passelisti. Lämmin kesäsade, ihanat tuoksut.
Edellisellä kerralla mietin kuorikatteita, kyllä ovatkin loistava keksintö, kannatti levitellä. Niistä penkeistä en ole pahemmin enää rikkaruohoja kitkenyt, ja näyttääkin ne hyvältä, sanoisinko jopa tyylikkäältä ja viimeistellyltä. Nämä adjektiivit harvoin kuuluvat meidän elämään tai minuun, enemmänkin sinnepäin ja keskeneräinen, omintakeinen ja vaiheessa. Mutta nyt voin käyttää, samalla ehkä omankin hämmennykseni näyttää. Oho, jopas eukko suuria huutelee.
Joskus keväällä tilasin sellaisen kukkaniityn, mönkään meni, epäonnistui täysin. Floristina floppasin. Olen saanut siitä kuittailua jo ennen levitystä, saati sitten myöhemmin. Nyt sitten roskiin moisen retkulan rullasin, toivon, etten enää moista kukkaniittykangasherätystä saa. Levitin sen mullalle, kiinnitin ja kastelin huolella. Mutta ei itänyt, paitsi siellä kankaan alla kaiken maailman törröttäjät. Alkoi kangas kohoilemaan, sellaista terävää piikkiä, kuin leijuva telttakylä. Eikä kangas enää saanut maakosketusta, kohosi tyhjän päälle. Se olisi pitänyt olla täysin uusi multa, jonka päälle olisin vetänyt, ilman että siellä muhi jotain omaa tuotantoa. Toki minä sain halveksivaa kritiikkiä jo ennen kankaan levitystä, jolloin jopa sen sijoituspaikka oli vähän sinne tänne, mihin nyt kehtasinkaan laittaa. Ideana hyvä, muttei ehkä minulle, minunlaiselleni.
Oppia ikä kaikki, vai mitä se vanha kansa sanookaan. Jotenkin hämmentää, kun alitajunnasta puskee noita kaiken maailman sanalaskuja, vanahan kansan viisauksia. Jotka tajuan, ymmärrän nyt. Hoksaan, mistä moinen on saanut alkunsa. Vanahuus ei siis tule yksinään, se tulee sananlaskujen ja naksuvien nilkkojen muodossa, muun muassa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Illalla olin jo melkein nukahtamaisillaan, katsoin iltauutisia yöpaidassani ja hammaskiskoissani.  Kunnes sain ilta-aurinkoajeluherätyksen. Se tuli kuin sätky, nyt ajelemaan ja tsekkaamaan, kun vielä olen hereillään. Usein ilta-aurinkoja kuvaankin, mutta näin kesäisin auringonlaskut menevät niin pitkälle, etteivät suoraan meidän ikkunoista näy. Siksi moisia missaan ja nukun yleensä jo siihen aikaan. Näin minä, yöpaidassani jälleen, yhden tytön kanssa lähdin ajelulle. Kannatti. Upeita taivaanvärejä, usvaa, lämpöä, tuoksuja, ääniä, havaintoja. Elämysmatkailuahan siitä tuli ja kauniita kuvia. Ukkokulta ei edes tajunnut meidän poistuneen kotoa, kun neiti hänelle hehkeitä eukon ja auton poseerauskuvia, yöpaidassa olevan eukon, lähetti. Oli kiva reissu, hetkellinen iltaherätys, onneksi tuo typy syttyi ideaan, ja lähdimme kuin rasvasalamat ennen kuin aurinko ehti laskea.
 
Liiitin noita kuvia, jotka ovat todella tottelemattomia. Jätän ne nyt tuohon, kun en saa siirrettyä ja jumittaa koko masiina. Mutta niissä on sielunmaisemiani eiliseltä iltayöltä. Mutta nyt menen, herätys on tehonnut. Muutama asia olisi vielä ollut, mutta olkoon, kirjoitan jahka jos vaikka kun uuden kirjoitusherätyksen saan. Joskus.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu