RUTINAA

Tunti sitten olisin rutissut oikein kunnolla, mutta onneksi otin tunnin aikalisän. Eihän periaatteessa ole mitään järkeä ulkoistaa rutinaa muiden harmiksi ja levittää sitä.

Mikä sitten rutisee?

Niskani, vanhat, tai liekö ihan itseni ikäiset niskanikamat ne rutisevat. Ovat aiheuttaneet nyt viikon verran päänsärkyä ja semmoista hiekkamaista rahinaa, rutinaa ja rohinaa, joka kaikuu päänliikkeestä, eli suurin piirtein koko ajan. Niin, onko pakko heiluttaa sitä päätä koko ajan, no kun se heiluu, millinkin huojunta aiheuttaa rutinan. Tämä ei ole uusi vika eikä vaiva, mutta se välillä ilmoittaa olemassaolostaan, rutinalla. Kulumia, luupiikkejä, jonkun  lekurin tulkinta on myös pullistuma. Ihan sama mikä vika, kunhan ei muistuta minua itsestään. Olisi rutisematta. Yksinkertaista.

Sitten on nilkka, joka rutisee. Oikeastaan rusahti reilu viikko sitten. Ei se ihan normioloissa suuremmin haittaa, kunhan pystyy suorassa liikuttelemaan ja tasaisella kävelemään. Mutta muhkuraisella ja epätasaisella muistuttaa rutinastaan, muuttuu paksummaksi, aristaa  ja sitä rataa. 

Rutinaa aiheuttaa myös asia, että rusahdus, nulijahus ja nitkautus tapahtui töissä. Ohjeiden mukaan menin päivystykseen jonottamaan, tarkastuttamaan ja näyttämään nilkkaa. Sitten tein vahinkoilmoituksen, tai yritin, niin kuin ohje ja marssijärjestys kuuluu. Nooh, nyt olen reilun viikon odottanut, kun sitä vakuutusta haetaan kissojen ja koirien kanssa. Kas kummaa, sitä ei ollutkaan kohdallani, vaikka helmikuussa olen ihan kirjallisen ilmoistuksen/vastauksen saanut vakuutuksen voimassaolosta. Kas kummaa, kohdallani se olikin huti, siis se ilmoitus, vastaus, vakuutus ja näin pois päin. Voisihan tuosta rutista enemmänkin, onni etten pudonnut räystäältä, puusta tai vaikka katolta, saattaisi olla melkoinen soppa jos kyse olisi isommasta vahingosta.

 Sitten minulla on käsitys, että minua pidetään vaikeana, kun kyselen pari kertaa viikossa, että onko homma edistynyt ja vakuutus löytynyt? Ja vastaus on yhä, että asiaa tutkitaan, varsinkin haetaan syyllistä ja tutkitaan jottei hutkittaisi, vaikka on jo hutkittu... Pitkä on tutkina-aika tässäkin rutinassa, varsinkin kärsimättömälle ihmiselle, jolla nilkka rutisee. Onneksi nilkka ei ole kauhean pahalla tavalla paha, enkä ole liikuntakyvytön, mutta toistuvasti, jatkuvasti ja vähän tuntuu kuitenkin. Eilen rasituin maneesin kaviouralla ja kuoppaisella hiekalla kävellessä. Avustettavalla oli ratsastusta, minä ponia sen tunnin talutin, joten muutama muhkurainen kohta tuli astuttua, kyllä tuntuu nyt nilkassa. 

Tälle aamulle aiheutti tuntuvaa rutinaa tämä helekatin ilima. Lähdin aamulla lenkille avustettavan kanssa. Kuusi kilometriä kävelimme, mutta siinä vaiheessa avustettava päätti palata takaisin, kun kastui jo kengätkin. Vettä, lunta, räntää tuli koko keikan ja lämpötilat huikeat kaksi plussa-astetta toukokuussa. Aivan vettä sain minäkin kaulahuivistani vääntää, ei siis ihme jos meni luihin ja ytimiin kylmä. Seuraavan avustettavan kanssa emme edes lähteneet, otimme inhimillisen aikalisän. Pyysin soittamaan, jahka hänellä on mielenkiintoa, jahka sade asettuu. Muutama tunti meni, sitten sain puhelun, mutta sade alkoi taas yltyen koko ajan. Mutta niin me lähettiin kalaan. Ei ollut sadevaatteita, hän pukeutui jätesäkkiin. Ei ollut syöttejä, mutta otettiin leipää syötiksi. Rantakivet olivat liukkaita, pelotti ja välillä ihan melkein itketti. Mutta niin me ryömittiin ja kontattiin niin lähelle rantaa, että jopa vapa ja siima jokeen saakka ylsivät. Siinä rytäkässä minä, avustaja, sotkeennuin siimaan ja sain koukun sääreeni.

Niin me lopulta pääsimme onkiasemiin, eikä kukaan enää rutissut tai natissut. Heti ensimmäisellä syötillä alkoi tapahtumaan. Vonkale iski syöttiin ja niin minä avustin vonkaleen rannalle. Voi sitä iloa ja riemua, mikä onnistumisen tunne. Kannatti uhmata säätä, tympäisyä, liukkautta ja vaikeutta, kun moinen kala oli palkkio. Kuinka onnistumisen ilo tarttui minuunkin. Muutamaa tuntia aikaisemmin aurinko oli pilvessä, mutta kummasti sen nyt pilvienkin läpi hahmotti. Kevät oli myöhässä, mutta kummasti vihreyden erotti. Kaikki oli tylsää ja piti rutista, nyt oli kivaa ja teki mieli melkein rutistaa.
Onneksi annoin mahdollisuuden uudelle keikalle, se kannatti tehdä. Onneksi lähdin, vaikka olisin voinut olla lähtemättä.
Se suuren suuri vonkale oli säynävä, painoa liki kilo, ei huono saalis ollenkaan. Hoitajakin innostui ja sanoi tuntevansa kalakateutta. Nämä ovat niin tärkeitä juttuja, avustettaville ja saan siinä minäkin omat kiksini toisten onnistumisista.

Mutta on minulla vielä rutistavaa. Hankin puusta tehtyihin istutuslaatikoihin pintakäsittelyaineita. Oltais joo vedetty, moneenkin kertaan, mutta kun on liian kylmää moiseen vetelyyn. Onhan tämä, toukokuussa ei ylity minimi viisi plussa-astetta, jotta voisi moisen operaation suorittaa. Koomisen kohmeista sanon minä.

Nooh, väliajat olen leiponut leipää, kokannut. Eilen tein teeleipiä, leipiä silloinkin ja muffineja. Näinä korona-aikoina ainakin leipominen on lisääntynyt. Minun tavaramerkkini alkaa olla jo joka huushollissa, aina eri rooleissakin ollessa focacciata-leipä, siihen innostuu yleensä kaikki. Todellakin ensin epäluulostellen, mutta kohta maistellen, lisää toivoen ja mukana tehden. Taikinan teen yleensä soveltaen, hatusta, mitä kenenkin kaapeista löytyy. Pinnalle kasviksia; nyt oli basilikaa, paprikaa, persiljaa, sipulia, valkosipulia, tomaattia, sormisuolaa ja oliiviöljyä. Eiliseen meni myös pinaattia, siemeniä ja kevätsipulia. Eilisille hoidettaville laitoin leipää myös kotipakettiin, iltapalaksi. Tällä konstilla voi ruokiin ujuttaa myös kasviksia ja taiteen kautta ajateltuna moinen on vallan inspiroivaakin. Oisko tämä sitä käytännön viriketoimintaa, oishan se.

Tällä hetkellä asiat ovat rutinan osalta rutistu, onneksi aamuiset rutinat helepottivat. Olisihan se kauheaa olla yhä yhtä pahalla tuulella kuin aamulla. Onneksi en enää ole.