JO JOUTUI

Onhan tämä erilainen kevät, kun ei oikein tiedä joutuuko vaiko eikö, siis koko kevät. Tälle viikolle joutui hyvinkin, vaikka viime viikoilla kevään joutumisesta ei ollut tietoakaan.

Kun taas juhlat, meilläkin juhlittavat ylioppilasjuhlat, niissä ei ole kyse joutumisesta, päinvastoin, ne on saamista. Saamme juhlia, mikään kun ei ole itsestään selvää, samaa ikäluokkaa moni joutui juhlasuunnitelmistaan luopumaan. Syystä jos toisestakin. 

Mutta emme saaneet juhlia oikeaan aikaan, kun joudumme yhä kiertämään ja karttelemaan koronaa. 

Kun nämä säädökset annettiin, uusi lakkiaispäivä määritettiin, itse ajatuksellisesti siirsi heti juhlat elokuulle. Kunnes nyt viime viikkoina alkoi tulla kyselyjä, kumpana päivänä, tänä viikonloppuna juhlitaan. Sehän sai sydämen hämmästyksestä pompahtelemaan, enkö ole taas tajunnut jotain, mitä kuuluisi tajuta. Muutama paniikkihikipisara kirvahti, kysely ja puhelu. Samaa hämmennystä on muillakin, juhliakko vaiko eikö. Osa järjesti lähipiirille, mutta meidän lähipiirissä napsahtaa heti turvarajat ja koolla on se neljä-viisikymmentä ihmistä. Enkä tajua kuinka voisi määritellä, että toinen on lähipiirisempi kuin toinen. Haluan, että juhlimaan tulevat kaikki jotka haluavat, yksinkertaista. Siispä toivon elokuulle onnistumista moisessa. Oman päätöksemme jälkeen kuitenkin moni on juhlinut, ylioppilaskuvia vilisee somessa, eikä meidän neiti lakkia edes päähänsä laittanut. Illalla tosin lähti kavereiden kanssa juhlimaan, otti lakin mukaan. Ja mehän olemme töissä enemmän ja vähemmän, koko lauma, koko viikonlopun. Leivoin minä illalla britatortun, josko ainakin tänään oman perheen kesken kakutellaan. Ehkä saan tulla puolivalmiille oman työpäiväni jälkeen, toivon ainakin. Tällä hetkellä kaikki on lievästi sanottuna vaiheessa, kun täällä on porukkaa tullut ja mennyt, vähemmän paikallaan ollut, tai jos on ollut niin pihalla. Jo joutuu iltapäivä, ehkä moni asia siihen mennessä selkiytyy.

Eilinen meni tunteisiin. Heti nytkin kun eilistä ajattelen, näkökykyni sumenee. Kuinka paljon on muistoja päättäjäisisä, koulun loppumisista. Keväästä -16, kun lapsemme lähtölaskenta kuolemaan alkoi yhä selkeämmin. Itse asiassa päättäjäisissää kaikki oli pinnallisesti vielä hyvin, kävimme koululla, alakoulu loppui, neiti sai kukkia. Samaisena päivänä ajoimme pääkaupunkiseudulle, yhtä soittoa peräkärryn kanssa, ostamaan sähköpyörää jossa oli lava edessä. Yövyimme matkalla. Kuinka loistava ja vapauttava keksintö se pyörä olikaan. Neiti penkkiin ja turvavöihin, silmät loistaen maailma ja maisemat vaihtumaan. Oli se onni, että senkin ehdimme mahdollistaa hänelle, vauhdinhurman ja vapauden. 

Viime lauantaina "istutimme" paljun omalle paikalleen. 19.5.2014 olemme paljun hankkineet. Isä oli mukana, yllättäneellä helteellä pitkähihaisella paidalla, traktorilla paljua kuljetti. Samaisena iltana lapseni ui, sukelteli ja ilakoi paljussa, kun oli saanut muutamaa viikkoa aikaisemmin uintiluvan. Syöpähän oli jälleen kerran keväällä aktivoitunut, moni oli nostamassa käsiä pystyyn, mutta vaadimme hoitoja ja vaadimme löysyyttä eristyksiin. Sekä Helsingissä, että Oulussa, loistavaa ajatustenvaihtoa lapseni ja maan huippuosaajien kesken. Halusimme elämässämme vapauksia takaisin, jos kerran on liki saattohoito suunnitteilla, silloinhan ei ole enää mitään menetettävää eristysten osalta. Onneksi meitä kuunneltiin ja joustoihin suostuttiin, vähämikrobinen ruokavalio loiveni huomattavasti ja yksi tärkeimmistä oli uintilupa. Kesken ilakoinnin neiti pärskähti pintaan, esitti toiveen "äiti, kun minä kuolen, haluan kuolla sinun käsivarsillesi...", ja sukelsi taas. Nämä ovat niitä niittauksia, naulaamisia, syöpätodellisuudesta. Mitä tuohon äitinä voi sanoa. Miten suhtautua, tiedostaako syvemmän tietoisuuden, ottaako pyyntö tyynenä vastaan, tallettaa sen sydämeen. Kieltää moista ei voinut, sillä se oli todella vilpitön ja tietoinen toteamus, jonka päätin lunastaa. Lunastin. Onneksi lastani kuuntelin.

Kauhulla, vähän irvistellen ajattelen tulevaa työpäivää, juuri päivän lämpimimmät tunnit saan vetää maskin kanssa. Eristys on liikkuessa ja ajallisesti kohtuuton, joka on määrätty minun laiselleni tekijälle. Alan jo oirehtia aika rankasti... Samalla maskilla, juomatta, sen koko ajan. Tänään muistaakseni viitisen tuntia. Hiilidioksidin huohottaminen saa pörräämään, huimaamaan ja päänsärky on taattu. Ajattelin anoa, josko saisin yhden juomatauon ja hengityshapetuksen moiseen väliin sujauttaa, mutta sehän vaatii uuden maskin. Ja kun minut on määrätty työskentelemään tämmöisenä heittopussina yhdellä maskilla, muutenhan kulutan kohtuuttomasti maskivarantoja. Muuten kohta ei ole avustajaa, on enemmänkin avustettavia kun avustaja kaatuu, sikäli mikäli noudatan rajoitusta ja annettua yhden maksin ohjeistusta. Koomista koomisuudessaan. Tämä on tätä kun yrittää toteuttaa annettuja ohjeita, joita päättäjät eivät itse ole käytännössä testanneet. Omasta mielestäni niitä on parasta totella, ettei tule sanomista, syyttelyä tai moitteita, kun en tykkää moitittavana olosta, kauheammin. Asiasta saa sanoa, mutta jos teen annettujen ohjeiden mukaan, ei ole syytä sanoa, moittia tai syyllistää. Yksinkertaista. Tosin olen ajatellut, josko aloittaisin tupakanpolton, koska olen havainnoinut, että maskisäädökset ovat heillä paljon laveammat. Taukoja ja maskinvaihtoja huomattavasti muita enemmän. Olenko ilkeä, en vaan havainnoija tulkitsija. 

Meilläpä on koettu suuria tunteita myös kissarintamalla. Uku synnytti keskiviikkona kolme kaunista pentua; Soopeli, Vinski ja Kimara. Kaikki syntyivät perätilassa, saimme olla mukana alusta loppuun ja auttaa kehuen ja tukien. Vuorokauden kuluttua yksi pennuista heikkeni silmissä, emme kyenneet sitä auttamaan. Näin myös emon avuttomuuden, kun ei voi tehdä mitään, olla vain rinnalla kun toinen hiipuu. Jotenkin näin itseni kissan roolin takaa, kun ei omat taidot, teot, apu pelasta, on vain oltava ja pidettävä lähellä, päästettävä menemään... Kun pentu veti viimeisiä henkäyksiään, emo sekosi, kuinka syvä on eläimenkin äidinvaistoinen toiminta ja tunteet. Vaikka äitiyttä oli kulunut vasta alle vuorokausi. Emo huusi avuttomana, katsoi meihin ja tarttui toisiin pentuihin ja alkoi niitä kantamaan, piilottelemaan. Mietin, sekosinko minä samalla tavalla, kun lapseni kuoli. Huusinko yhtä avuttomana silmät selällään. Yritinkö suojella kaikkia muita, piilottaa ne tältä hirveydeltä, menetyksen todellisuudelta. Nyt Soopelilla on hauta rantapihlajan juurella, kaunis kivi nimellä on sen päällä. Kuinka koville pennun menetys otti tytöillekin, kuinka kipeitä kyyneliä ja nyyhkytystä. Samoin kuinka täysillä he osallistuivat synnytykseen, kuinka tärkeitä eläimet heille ovat. Olen kiitollinen, että tässäkin tapauksessa pidimme yhtä, olimme kissamme rinnalla joukkona, vaikka kuinka itketti ja emme olleet mukavuusalueellamme. Samalla näki, kuinka erilaisia tyttäremme ovat, yksi puhuu, toinen sulkeutuu, kolmas toimii... Näin se menee kaikessa, kukaan ei voi etukäteen tietää, miten suhtautuu, miten tunteet menevät, miten kokee tai toimii. Se on sen tuhat kertaa todettu kriisissä, ilossa, ahdistuksessa, avuttomuudessa, surussa ja toivossa. Eikä kukaan voi sanoa, että toimisi oikein tai toinen toimii väärin. Itselleni tässäkin tärkein oppi oli olla läsnä, tilanteessa ja kokea mitä on koettava, kohdattava koska pakeneminenkaan ei auta, eikä ole varsinkaan mikään vaihtoehto.

Nyt meni hetki puhelimessa, ajantaju katosi. Jo joutuin kiirehdin pukemaan, aamupalankin voisin syödä, ehkä smoothien päivätauolle itselleni tehdä. Pyöräilyä, lenkkiä, onkimista, frisbiigolfia, herkuttelua olen avustettavilleni mahdollistamassa. Tästä tulee jälleen hyvä päivä.

Maailma näyttää eloisan uudelta, kauniin vihreältä ja tuoreelta. Taivas on korkealla.