sunnuntai 17. toukokuuta 2020

AJATELTUA

Haudalla tulee usein ajateltua, havahduttua ja törmättyä, niihin ajatuksiin. Siellä kohtaa sellaisia ajatuksia, joita ei välttämättä muualla tule kohdanneeksi, tai niille ei muualla saa sykäystä.

Tällainen ajatuksia ajatteluttanut asia on unohdetut haudat. Tai ulkopuolisen mielestä unohdetut. Ja minähän nyt olen se ulkopuolinen, joka asiaa tässä jauhan. Miksi ne ovat unohdettuja, tai ovatko ne sitä? Monet näistä ovat lasten hautoja. Heti kuolleiden tai muutaman päivän ikäisten hautoja. Monilla heistä kuitenkin on jo nimi, valittu nimi. Missä näiden haudattujen lasten perheet ovat? Eivätkö he käy, halua käydä? Vai ovatko he vaikka muuttaneet, kaukana hautausmaasta. Vai onko asia, aihepiiri yhä niin vaikea kohdattavaksi, että vältellään käymästä. 
Monilla haudoilla on valkoinen risti, maalit rapistuneet, nimikyltti revennyt tai kadonnut. Ristit kenottavat vinossa, kallellaan jokainen eri suuntaan, niiden juurilla on viimevuotista tai ties vaikka toissavuotista heinää. Särkyneitä patsaita, kaatuneita kynttilöitä tai varisseita kanervia. Oli mitä oli, tai ei ole mitään, ne ovat unohdetun näköisiä.
Mietin miltä näistä lapsista tuntuu, jos on unohdettu? Voiko heistä tuntua miltään? Voiko unohdettu kaivata muistamista? Ja milloin on unohdettu, paljonko tarvitaan muistamista, jottei ole unohdettu? Toki itse käyn yhä harvemmin haudalla, välillä siellä ei pala edes kynttilä ja jonkun miestä lapseni hauta on unohdettu. Tai en tiedä käynkö harvemmin, tasatahtia vai useammin, enää en paina mieleen milloin kynttilän olen sytyttänyt, enää ei tarvitse palaa koko aikaa. Tänäänkin olin yllättynyt kun yhä paloi, mutta sitten ajattelin vasta käyneeni, siksi paloi. Vaikka kynttilä ei pala, haudalla on hiljaista, lapseni saattaa olla mielessä entistä vahvemmin, eikä minulla ole aikomustakaan häntä unohtaa. Toki hauta on minulle pyhä, tärkeä ja luonnollinen paikka. Mitä se ei suinkaan ole monelle muulle. 

Tänä keväänä minulla on ollut jälleen lastani todella kova ikävä. Onko ikävä kovempi kuin vuosi sitten vai aiheuttaako tietoisuus ja todellisuus ajatuksia. Olenko unohtanut viimevuotisen, keväisen, ikävän voimakkuuden? Opetan kaksoissiskolle ajoluvalla ajokorttia, se on tärkeä mittari. Miten hän olisi asiaan suhtautunut, jos olisi saanut elää, mutta ei olisi kyennyt samaan. Olisiko elämän eriarvoisuus korostunut uusiin mittasuhteisiin. Samoin lukiossa opiskelu. 
Samalla kun toista tuplaa opetan, kuvittelen mitä olisi ollut häntäkin opettaa. Kuinka erilaisia tuplat ovat, olisivat olleet.

Äitienpäivänä veimme koko perheen kanssa haudalle kynttilöitä ja orvokin. Maanpäälliset lapseni kävelivät rinnakkain ja käsikkäin. En tiedä tekivätkö sen tietoisesti, mutta se on mielettömän liikuttava mielikuva ja kuva. Tokihan minä moisen ikuistin, kun perässä kävelin. Usein huomaan heidän kulkevan käsi kädessä, haudalla, kadulla, muuallakin. Äitinä se saa paljon ajatuksia aikaiseksi. Se tuntuu hyvältä. Samaan aikaan on se onni, että heitä on lauma, tuplasiskollakin on yhä siskoja, ettei hän ole ainoa, ainoa tupla.

Avustettavan kanssa veimme hänen äitinsä haudalle myös kukan ja kynttilän, kävimme siellä tänäänkin. Hänellä on omaa äitiään iso ikävä, usein puhumme siitä. samaan aikaan hän nauraen kysyy, että koskas se isä menee sinne hautaan, että voisi sillekin viedä kynttilöitä. Se olisi kivaa, kun voisi viedä. Aikuinen ja samalla lapsi, näin ne minun avustettavani kehitysvammaiset ovat. 

Haudalla tapasin äitienpäivänä myös lesken, joka oli miehensä haudalla. Kuinka yksinäinen hän olikaan, varsinkin nyt eristyksen aikana se on kärjistynyt. Hän vei kukkia miehelleen, sillä eihän ilman häntä olisi äitienpäivää. Näinhän se menee, ainahan isyyteen tai äitiyteen tarvitaan se puuttuva palanen, toinen puolikas.

Sitten tästä eristyksestä, pandemiasta, rajoituksista ja maailman tilanteesta. Kuinka se vaikuttaa keneenkin, mitkä ovat myös asioiden myöhäisvaikutukset. Yllättävän moni kärsii kovastikin, asiat alkavat pyöriä kehää, mietityttävät ja valvotuttavat, ahdistavat ja pelottavat. 
En osaa sanoa, ajatella, koenko mitään noista, tai en ainakaan kovin voimakkaasti. Toisaalta itsellä on ajatus, että jos tekee itse pahaansa, ei voi tehdä enempää. Onhan tässä elämässä koettu jos mitä, eikä niihin voi omalla panoksellaan, päätöksillään ja teoillaan vaikuttaa, tulee mitä on tullakseen. Jonkin sortin luottamuksen kautta yhä näin koen. Sillä lapseni menetyksen ja koko sairaushistorian kautta koen, ettei ihminen voi enempäänsä asioihin vaikuttaa, vaikka minkä tekisi, vaikka kuinka parhaansa ja kaikkensa antaisi. Samoin lääketiede, tiede, tulee jossakin kohtaa tappiinsa, elämän käsikirjoitus on tiedettä kierompi. On vain oltava avuttomana, katsottava vierestä, opittava hyväksymään asiat, todellisuus. Se myös keventää omaa taakkaa, kun voi luottaa siihen, että itse on tehnyt sen minkä itse voi, eikä yhtään enempää. 

Keskustelin yhden henkilön kanssa tässä viikolla. Hän sanoi, että kanssani on luontevaa, helppoa, keskustella kuolemasta, menetyksestä ja lapsestani. Se ei ole ollenkaan tabu, johon ei voisi kajota, jota ei voisi avata ja puhua. Asia on luontevaa kohdata, ottaa puheeksi, sanoittaa. Kun puhun siitä itsekin suoraan ja nimillä, sanoilla, sanoitan ja näytän tunteita. Kun hän on yhä puheisamme läsnä, nousee esiin. On aika ennen sairautta, sairaushistoria, menetys ja surutyö. Elämämme on lokeroitu eri osiin, aikakausiin, ennen ja jälkeen sen ja sen. Se on itsellekin jonkin sortin mittari, milloin jokin asia on tapahtunut, milloin jokin ajatus on syntynyt, milloin jokin asia on muuttunut, milloin mikäkin on todentunut. 
Sitten on taas henkilöitä, jotka eittämättä ohittavat kaiken, mikä liittyy lapseeni, kipeään aihepiiriin elämässäni. He tekevät asiasta tabun. He eivät kykene kuulemaan, tajuamaan, kohtaamaan saati jakamaan siitä siivuakaan. Enää en edes odota, olen sen niin monilla mittareilla kokenut, todentanut. Mutta mitä se tekee henkilökemioille, suhteille, ei nyt ainakaan hyvää.

Mitähän minulla oli muuta ajateltuna ajateltua?
 No, lapseni viitoitti minulle varmasti myös uuden työminän, roolin työelämässä. Kyvyn nähdä ja kohdata rohkeasti erilaisuutta, vammaisuutta ja heittäytyä heidän aivoituksiinsa rohkeasti mukaan. Kaikella tällä on ollut jokin syvempi tarkoitus ja merkitys, jota koko ajan havainnoin, yritän tulkita ja ajatella, ennen kaikkea ymmärtää. 
Tärkeää on myös, että ajattelen vaikeistakin asioista myönteisesti, pyrin löytämään ne valonpisarat, sillä niitähän on yhä paljon, kaikkialla. Sen lapseni on minulle opettanut, kuolemansakin kautta, voin itse valita minkä värisen päivän tänään valitsen.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu