KARKAUS

Harvinainen päivä, joten onhan silloin kirjoitettava, moista päivämäärää ei taas pitkään aikaan näe.

Lauantai, 29.2., kello 09.19. Aamu avoinna paljolle, mahdollisuuksille, ideoille ja puuhille. Minulla vapaa viikonloppu, huh huijaa, sekin on harvinaisuutta. Lähes vieraslaji. Mille alakas? Kuuletteko surinan...

Pakkasta on passelisti, lunta on simppelisti, aurinkoa on soppelisti, kauneutta mielettömästi. Kännykkäni paukkuu kohta yltä noista pakkas- ja luontokuvista. Tykkään niin katsoa eri kuvakulmista maailmaa. Eilenkin olin muka napakalla aikataululla lähdössä töihin, no, pistin auton lämpenemään säntäsin rantaan, pellolle, ahteelle, tunkiolle ja puiden väliin. Tsuumasin, henkäilin, kahlasin, palelin, mutta sain kokea taas talven taikaa ja talven ihmemaan. Kuinka valtava on valon voima, hangen kirkkaus, talventörröttäjien kauneus.

Systerillä on hieman, tai oikeastaan paljonkin sama geeni, tai huolellisempi sellainen, aivan ihania kuvia. Kun tästä töihin lähdin, soitinkin systerille, että onko hän tajunnut kauneutta ympärillään. Oli joo, tajunnut, saimme makeat naurut aikaiseksi. Alkaa ulkopuoliset ihmettelemään törröttäjäkuvia ja talven hehkutustamme. Mutta luonto innoittaa meitä molempia, kykenemme näkemään kauneutta vaikka ja missä. Onneksi. Sillä tuo kyky on auttanut ja kannatellut meitä paljon, kun synkimmilläkin hetkillä saattaa imeä valonsäteitä itseensä, vaikka ne osuvatkin risuisiin kasoihin ja kompostiläjiin.

Kello on nyt 09.50. Menihän tässä se puoliska tuntia. Olen saanut siivota koiran oksennukset lattialta, tai siis tämän keskusvarastomme eteisenmatolta. Muutama kurnaus ja laatta lensi. Nooh, eipä siinä, siivosin. Se oli semmoinen hetkellinen aamupahoinvointi, joka yllätti koirankin. Kissatkin auttoivat siivoamisessa, seurasivat tarkasti puuhiani, mies otti pesurin ja pesi loppuun sillä. Näytti pesevän myös yhden kutomani maton, samoilla tulilla. Hyvä niin. Sain ihanan  viestin, saamme ystäviä iltakylään, sitten toisen viestin, jota olenkin jo alitajuisesti odotellut. Kuivasin ja kähersin talventörröttäjähiukseni, nyt olen paplareissa. Aivoissani hyrrää sen kolmekymmentä ideaa, onnekseni en ehtinyt vielä mitään aloittaa, noiden viestien jälkeen hyrrää taas aivan eri suuntiin ideat.

Päädyin kulunneella viikolla myös yllättäviin työtehtäviin, sain soiton, toisen ja kolmannenkin. Niitähän olen odottanut, luottanut, saapa nähdä onko näillä asioilla positiivisia seurauksia, kenties enemmän keikkaa. Tosin kalenteriani saan sitten sorvailla uusiksi, mutta katsotaan, kuulostellaan ja olen avoin asioille. Olen asioiden tästä tolasta todella kiitollinen, olen saanut positiivista palautetta heittäytymiskyvystäni, elämänkokemuksestani ja persoonastani, asioista joiden olen myös saanut kuulla jarruttavan joissakin piireissä. Tiedän, sillä saanhan minäkin myös vastareaktioita tietyistä ihmistyypeistä, se on aivan luonnollista ja hyväksyttävää. Onnekseni osaan silloin vetää liinat kiinni, ennen kuin minulla leikkaa kiinni, ihan rohkeasti kieltäydyn ja luotan vaistoihini. Välillä tekee hyvää saada palautetta siitä, että on riittävä, suurinkaan piirtein oikeanlainen tai passeli, silloin on työtäkin helpompi tehdä. Sillä edelleenkään minua ei saa muottiin, enkä edes halua sellaisiin työtehtäviin, jossa on tarkat raamit. Maalaisjärjellä revittely ja heittäytyminen on niin minun juttuni. Se että saan olla mikä olen ja se riittää. 

Nyt saa tämä karkauspäivän naputtelu riittää, elämä odottaa. Kello on nyt 10.06, päätän raporttini tähän.  Nauttikaa upeista keleistä, lomista kellä loma on ja elämästä kellä elämä on. 

Ei sitku, vaan nytku.