PIKANA

Yöpaidassa, kas kummaa.

Paplareissa, kas kummaa.

Aamukahvia, kas kummaa.

Töihin lähdössä, kas kummaa.

Että olenkin urautunut, arkeeni rutinoitunut ihminen. Mutta ei haittaa, saahan sitä ihmisellä jotakin rutiineja sentään olla.

Olen hoidellut lappusulkeisia, organisoinut elämää, miettinyt ja vastaillut. Edelleenkin olen tarkassa syynissä, loppurutistussyynissä tekemisiseni ja ennen kaikkea tulojeni suhteen, Kelan suuntaan. On tämä jumppaa, onneksi siellä virkailija jumppaa. Tavallaan kornia, minua on uudelleen koulutettu kyseisien instanssin taholta, mutta samaan aikaan minulle on laitettu todella tarkat raamit, mitä saan tehdä, milloin ja missä aikakapselissa ja ennen kaikkea mitä saan tienata. Ja sittenhän tämä menee niin, että kun valmistuu, töitä tarjotaan, joku ottaa niitä vastaan, koska haluaa tehdä töitä ja pitäähän elää valmistumisenkin jälkeen, niin sehän on rikollista toimintaa. Joudun vastuuseen, tutkinnan alle, syyniin ja samaan aikaan takaisin makselemaan. Kannustaako tekemään töitä? No joku hullu huuhaa oli tässäkin ajan hermoilla, tiesin rikkoneeni rajoja, mutta entäs jos en olisi töitä tehnyt, olisiko minulla nyt töitä. Herää kysymys, kannattaako ottaa töitä vastaan? Enkä todellakaan ole kaikkea ottanut vastaan, ei tämäkään mopo mahottomia, kuuntelen tuota pulppuavaa ja mulahtelevaa elintäni - sydäntä - rinnassani, miten se millekin asialle kierähtää. Mutta noin niin kuin yleisesti ottaen, asiat tehdään vaikeaksi ja niistä rokotetaan, annetaan napakasti sanktioita, kun ylittää jonkin rajan. 

Onhan se ymmärrettävää, mutta tässä kun olen opiskelun ja työllistymisen rajalla, se on jotenkin hämmentävänkin tiukkaa, tavoite on työllistyä uudelleenkoulutuksen kautta, mutta järkevänä ihmisenä ei kannattaisi ottaa töitä vastaan, koska joutuu maksamaan siitä takautuvasti, että tekee töitä. Keväällä saan tuntea palkkapussissani sen, että olen mennyt töitä tekemään. Onneksi tiesin tämän, huh... Mutta silti, vali vali, kyseenalaistan. Saahan sitä heittää avoimia palloja instansseihin ja päättäjille, eiköstä vain, kyseenalaistaa kokemusperspektiivistä.

Kauhea myrsky ulkona, on tullut kaatamalla vettä, eilen aamulla taisi olla talvi, nyt on varmaan kevätmyrsky, lumet katosivat jälleen. Jokijäästä ei näytä tulevan kantavaa sitten  niin millään. 

Kukat, ne ovat innostuneet jo veryttelemään oksiaan ja uutta kasvua pukkaa koko ajan. Moni kukka näytti, että lakastuu täysin, mutta yhtäkkiä suunta on vaihtunut. On tämä luonto ihmeellinen asia. Tekee mieli vaihdella ruukkuja, jakaa, lisäillä multia ja mikä hurjinta hankkia uusia kukkia. Täällä Hannunrannassa on vilpoisampi kuisti, siellä on ihme kyllä menestynyt talven ajan myös unelma, se on sellainen kukka joka on yleensä alta aika yksikön rusahtanut minulla kuivaksi. Olen aatellut, että mulla on sellainen reilut kymmenkunta viherkasvia, mutta niitä olikin peräti 27, kun joutessani ne lauantaina laskin. Yllätyin itsekin luvusta. Mutta tämä koti on niin paljon tilavampi kuin entinen, ettei ne tavallaan ole tilavuudesta pois, menevät tuossa huomaamatta. Floristihortonomina tykkään.

Viikko sitten kävin siellä kokemuskouluttajana. Se teki kipeää, yökötti jo mennessään, mutta samaan aikaan oli todellakin voimauttava kokemus itsellenikin. Luokka oli hiirenhiljaa ensimmäisen tunnin, kun kerroin tarinaa. välillä pärskähtelin vuolaasti, kipukohdissa, mutta niin näytti luokkakin pärkähtelevän, elävän mukana. Meni kaiketi ihon alle, mikä on myös hyvä, tärkeä asia hoitoalan ammattilaisille. On tärkeää tehdä työtä suurella sydämellä, ihmisyydellä. Olen saanut kiitollisena lukea ihanaa palautetta, viesteinä ja kuulla myös suullisesti. Olen siis yhä vahvemmin sitä mieltä, että asioista pitää pitää meteliä, kertoa, sanoittaa, olen moisen roolin valinnut, annan sille märisevät kasvoni. Mutta entäs sitten, jos vaikka ripsari vähän levähtääkin moisessa ryöpytyksessä, se on niin kipeä aihe, saa tuntua ja tuntuu yhä.

Nukuin viime yönä yli 9 tuntia, vähäkö mua hämmentää ja samaan aikaan olen ylpeän vihainenkin. Olin viiden aikaan hereillään, ajattelin entisen Tiinan nousevan silloin, mutta nykyinen ajatteli vielä ottaa unta nuppiin. Luotan siihen, ettei tekemättömät katoa tai maailma karkaa, vaikka nukunkin. 

Mutta nyt tämä nukkuneenrukous ottaa ja pukee päällensä, odottaa pitkä ja kiva työpäivä. Avustajana ja perhehoitajana, roolista toiseen hyppelen. 

Son moi, näin niinku pikana.