keskiviikko 15. toukokuuta 2019

HUONO HOUSUPÄIVÄ

Odotan loppujen heräämistä, jotta voin imurin käynnistää. Olen tehnyt työläisille kansasalaattia valmiiksi, tiskikone jyskyttää, pyykkikone pyörii. Tänään taitaa olla huono housupäivä, oli itse asiassa maanantainakin. Kun on housuja, ja lempihousuja. Arvatenkaan tämänaamuiset eivät ole ne lempihousut. Vaikka olen ne itse ostanut, sovittanut, valinnut ja ihastunut niihin aikoinaan. Ja jos kerran olen hankkinut, niin sitten pidetään, vaikka se aiheuttaakin huonon housupäivän. Tyhmää, tiedän. Samalla ymmärrän tyttöjen huonoja housupäiviä. Ovat joskus jossakin ihastuneet, mutta jäävät käyttämättä.
Kuvahaun tulos haulle farkut jotka istuvat huonostiNykyisin niin moni asia on joustavaa, elastista ja stretsiä. Ihananasti istuu ja pysyy kun sovittaa, mutta kun pidät päivän, tai muutaman tunnin, niin johan valuu. Juuri se valuminen aiheuttaa huonon housupäivän, saati sitten viimeistelee polvipusseilla. Yhdet, hieman vajaamittaiset vielä kaiken lisäksi availevat vetoketjua itsekseen. Saa taas ihmetellä kuinka olenkin päätynyt sinisiin farkkuihin? joustosellaisiin? vajaamittaisiin? Hetken housuostohurmos, myönnän. Nyt palelee nilkkojakin, moinen  vajaamittaisuus, ihan sisälläkin palelee.
Tiedän, että kunhan tästä koneelta nousen, menen ja vaihdan valuvat, automaattisesti vetskaria aukovat, venyvät ja vajaamittaiset housut niihin idioottivarmoihin ja turvallisiin housuihini. Pistänkö nämä kiertoon vai työstänkö kankaana. Ties vaikka muutaman farkkupussukan tai tilkkutyön näistä duunaan...

Se niistä housuista.

Eilen kävin katsomassa erityislasten kevätjuhlan. Liikuttavan koskettavaa ja ihanaa, äärimmäisen aitoa! Voi kunpa itse kukin rohkaistuisi tajuamaan ja tiedostamaan aihepiirin, ennen kaikkea lopettamaan oman naukumisensa "normaali arjen" haasteista ja ongelmista, kun peilaisi asiaa niiden perheiden osalta, joissa on oikeasti vaikeaa ja haastetta. Nostan hattua perheille, kuinka hyvin he jaksavat ja hoitavat lapsensa ja asiansa. Kuinka suloisia, aitoja, vilpittömiä ja onnellisia kyseiset estraaditaiteilijat olivatkaan. Tunsin suunnatonta ylpeyttä "omista" lapsistani, ja heidän vanhemmistaan.  On etuoikeus päästä perhetyön kautta moiseen osalliseksi. Kuinka valtava saavutus on saada joku lapsi vaikka tuettuna kävelemään näyttämön halki tai huiskuttamaan yleisölle. Kuinka paljon he itsensä ylittävät ja rohkeutta moiseen keräävät. Kuinka opettajat ja ohjaajat osaavat valjastaa ne huippupiireteet lapsista esille, vaikkapa hymyn, huiskuttamisen, rytmitajun tai huumorin.

Itse jouduin hiukan liukkaasti lähtemään heti esityksen päätyttyä kuoroharkkoihin, mutta ehdin molempiin, se oli pääasia. Yhden kuorokaverin kanssa seurasimme esitystä, mietimme voisimmeko ottaa mallia omaan konserttiin. Täysillä laulaen, onnellisena, selkä suorana ja yleisöön käden alta kurkkien ja huiskuttaen, kun näkee tutun katsomossa. Kerta kaikkiaan heittäytyen ja ilolla. Mutta sitä alkaa isossa porukassa olemaan kaiken maailman käyttäytymissääntöjä ja mokaamisen pelkoa, pitää yrittää olla ettei herätä ajatuksia, varsinkaan negatiivista huomiota. Kyllä, yritän olla ja yritän pysyä omassa äänessäni, vaikka hieman meinaa heilututtaa aina rytmin mukaan. Sisäinen lapsi ja heittäytyminen puskevat väkiselläkin pintaan. Tai onkohan se klovneriankin syytä, ansiota, ihan miten vaan. Moka on lahja, kun se sattuu aitona kohdalle. Siitä pitää osata huumori repiä, huononakin housupäivänä. Mutta yritäppä mokata väkisellä lahjakkaasti, se onkin melekonen temppu. 
Niin ja minunhan on pakko paniikkihäiriöisenä ihmisenä ja estraadilla heilua. Jos en heilu, kadotan paikantajun ja maatuntuman. Jos yritän olla paikallani, vailla liikettä, tunnen kuinka korvissa kohisee, silmissä sumenee, hyperventiloin, alan vapista, hikoilla, huohottaa ja huulet turpoavat. Näinpä pidän yleensä esiintyessä matalahkoja kenkiä ja vaihdan painoa jalalta toiselle, jotta tunnen missä olen ja kenties kuka olen. Aikoinaan flamenkotanssin sooloa minun oli aivan käsittämättömän vaikea edes yrittää, sekosin ja menin kipsiin heti kun se alkoi, eväkään ei heilahtanut. Mutta kun kerroin moisesta ongelmasta heti kun alettiin esiintymistä harjoittelemaan, niin minä siihen kykenin. Harjoittelemalla, muiden tuella, ymmärryksellä ja hurjalla tsempillä. Eikä sen soolon tarvinnut liian monimutkainen olla, kunhan vedin dramaattisen ilmeen naamalle, heilutin hameenhelmaa kohtalokkaasti, opettelin helpon askelsarjan ja heittäydyin. Dramaattinen ilme tulee monessakin asiassa aivan yrittämättä ja vääntämättä, saatikka kun oikein keskityn, niin kieli heiluu suun ulkopuolella mukana. Toisaalta enpä tajunnut tuota soolo-osuutta tanssiessa oliko kieli missä. No ainakin nyt se on suussa, tuntuu heiluvan kirjoittaessakin. Talvella varsinkin, kun keskityn johonkin, suupieleni ja huuleni kuivuvat hirveästi kun kieli seilaa suupielestä toiseen ja luiskahtelee ulos. 
Hopeakorukurssilla yksi kurssikaverini oli seurannut minun eläytymistäni opetukseen niin tosissaan, että häneltä meni opetus ohi. Kuulemma naamani on mukana jo silloin kun toinen selittää, minä eläydyn. Näillä mennään.

Mutta nyt lähden vaihtamaan housut, muutan huonon housupäivän hyväksi housupäiväksi. Starttaan sen imurin, vaikka kuinka nuorisoa nukkuu vielä. Onhan sentään aamu jo pitkällä. Hyvää housu-, hame- tai housuhamepäivää itse kullekin. 

Että olikin taas tärkeää asiaa kirjoitettavana, ajatella jos olisit jättänyt lukematta, et tietäisi tätäkään.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu