AAMUSUMUJA

Heijastuksia ja hiljaisuutta

Minne katoaa rautatie, imaiseeko sumu sisäänsä?



Pitkospuukuvakulma

Aamuaurinko sumun seasta venyttelee säteitään

Amatzoninliljaneitikissa

Ihanat

Niin kaunis on hiljaisuus

Kastepisaroita seitissä

Hiivin yöpaitasillani aamukasteisessa, aika raikkaassakin, pihassa. Jälleen tsiikasin ja tsuumasin pelloille vasten aamuaurinkoa. Mitä ihanuuksia siellä erottuukaan, kun aurinko siivilöityy vasten sumua, kastetta, aamua ja kaiken maailman seittejä.

Tänään paistaa aurinko, hyvä niin. Toissa aamuna oli oikein kunnon harmaa hernerokkasumu. Paksua, väritöntä ja selkeästi rajaavaa. Sekös vasta olikin meikäläiselle mielenkiintoista tsiikattavaa. Kuinka paljon se aamusumu aiheuttikaan ajattelemista. Mitä on sumun takana? Mitä se kätkee? Jatkuuko oleminen, rautatie, joki, tie, pelto... ihan turvallisen tutusti sumun takana, voiko siihen luottaa. Päästää vain menemään ja kohti, vaikka nyt sillä autolla. Entäs jos sumun jälkeen kaikki loppuukin, plut, siihen loppui tie ja putosit äärettömyyteen. Tsuku tsuku, siihenpä sumuseinään sekin rautatie loppui, nyt veturi kuopii kaurapeltoa. Kun tyyni joenpinta siirtyy yhä kauemmas, missä alkaa taivas, milloin katoaa horisontti. Entäs jos onkin maapallo pyörinyt niin nopeasti että sumun jälkeen onkin pelkkää vettä, eikä se kohtaakaan taivasta.

 

Harmaa sumu, on myös erittäin vähäeleistä, kuitenkin todella puhuttelevaa. Rannassa kuvasin heijastuksia. Kun kaikki on eleettömän tyyntä, voiko erottaa heijastusta alkuperäisestä, jos vaikka ylösalaisin kuvan kääntää. Kumpi on heijastus? Mistä kohtaa se alkaa? Huikeita harmaan eri sävyjä, vähäeleisen koskettavasti. Samaan harmauteen ja sumuun kun lisää myös hiljaisuuden, onhan siinä aistiminen. Ai että, meikällä ihan kohisee aivoitukset, kun ei näe liian pitkälle, kun mielikuvitus alkaa laukata ja sumu on niin puhuttelevaa.

 

Viikko on mennyt paikoitellen kuin sumussa, kovin paljon uusia asioita, samaan aikaan hiki yhä otsallani helmeilee. Kuinka huonoon kuntoon, sitä keuhkonkuume vie, ärsyttää. Kuinka pitkään se muistuttelee, aiheuttaa hikeä ja sumua. Välillä pelkäsin jo moisen palaavan, kun yskä yltyi, ääni meni ja olotila nuupahti. Nyt taas porskutan, perjantaisen sumuisen notkahduksen jälkeen.

Viikolla olen käynyt tekemässä henkilökohtaisen opetussuunnitelman vai onko se oppimissuunnitelma, hiukan termejä vielä haeskelen. Onhan oppimaan oppimisessa opettelu. Työssäoppimispaikkojakin minulla oli sitten liikaa, hamsteri hamstrasi liiaksi saman tyyppisiä opintopisteitä. Mutta kun ei vaan ymmärrä, läheskään kaikkea, mitä varmaankin pitäisi ymmärtää. Missä pitäisi olla ja milloin, mistä sen tiedän. Mistä sen löydän, kun on sen kuusi eri kanavaa, josta pitää tajuta bongata asioita. Onneksi minulla on pitkästi aikaa oppia, ottaa loppukiri sitten kahden vuoden kukuttua, kun tajuaa mitä olisi pitänyt tajuta. Mitkä kaikki on viheltänyt ohi. Tavoite on siis itselle oppia opiskelemaan nyt jotensakin jouluun mennessä.

Sitten on noita hyväksi luettavia, onhan noita tutkintoja plakkarissa, mutta kun haluan oppia ja päivittää myös opittuja asioita. Samaan aikaan on asioita, joissa voisin mennä näyttöön suoraan. Kun annetaan luettelo asioista, meikä käy sen läpi nyökytellen, luullen osaavani. Mutta kun on taas oma luulo ja se todellisuus, siinäkin on sumuverho välissä, missä alkaa osaaminen ja missä loppuu luulo. Mikä on pelkkää heijastusta? Kun sitä saattaapi jopa luulla liikoja, sitten tajuaa ettei osaakaan.

Sitten nuo omat ideat, tutkintoon ja opiskeluunkin liittyen. Niitä puskee tulemaan ihan tutisten. Kaiketi ne ovat uloskin päin näkyvissä, kun periaatteessa ihan uusi opettaja, ihan uusi aihepiiri ja minusta oli luettavissa "Tiinalla loistaa silmät siihen malliin, että taisi keksiä jonkin idean..." Keksinhän minä, muutaman, eikä sumusta tietoakaan. Selkeitä, visioita ja suuruudenhulluja. Kun sitten näyttöjen kautta tähdätään tutkintoon, pitää ajatella myös realistisesti, monta ideaa olen jo tsuumannut paljon pienemmäksi. Suuruudenhulluna kun ajattelen heti laajasti. Otin lisäkursseja mm kovista materiaaleista kuten puusta. Heti kuvittelin kokonaista ruokaryhmää, isoa ja rouheista pöytää, jakkaroilla tai penkeillä... Kuulemma ohjatusti aloitetaan puisesta laatikosta, liekö korulipaskokoa se todellisuus. Rouheisuuteenkin minulle jo ehdotettiin pöydän hinaamista auton perässä kansi alaspäin Piippola Ylivieska välillä, tulisi aitoa kulumaa ja sitä rouheutta. Loistava idea sekin, mielikuvitus alkoi heti laukkaamaan. Paras olla paksu kansi, että kestää vedellä perässä. Jos vahingossa vetää jalat tietä viistäen, saattaa tulla matala pöytä kun jalat lyhenee...

 

Pääsin siis Kelan uudelleenkoulutettavaksi, mielettömän hieno asia. Samaan aikaan olen todella hämilläni, eikö minun enää tarvitse joka ainoa kuukausi todistella olemassaoloani, täyttää lappuja lappujen perään. Sitä sain tehdä koko Aurinkolapseni sairausajan. Aina kyseenalaistettiin ja kellotettiin menemiset. Muista pyytää todistus sieltä ja lähettää sinne, tänne ja tuonne. Nyt kuulemma riittää todistelu lukukausien vaihtuessa. Haloo! Hienoa, en kapinoi, mutta en tahdo uskoa ja luottaa sitten millään. Yritän opetella. Tosi otsakurttuja aiheuttaa tuokin, olenko varma ettei se ole vain sumua, sitten sanotaan että olisi pitänyt sitä ja tätä, etkö sumupää tajunnut.

 

Olen maalannut, minulle se on edelleenkin kanava tulkita itseäni ja mieleni liikkuja. Nautin suunnattomasti, kun olen sohvankulmasta jopa autotalliin päässyt. Olen yrittänyt maalata jopa heijastuksia, vähäeleisiä sumuja, saada sumuisten aamujen tunnelmia toistettua. Koukuttavaa.

Perjantaina ripustin Himangalle Kievarila Kissankelloon näyttelyn. Ihana rouheinen kahvilaputiikki. Tälle viikkoa kenties seuraava näyttely on nousemassa, ainakin taulujani kyseltiin. Nyt on siis kuudes näyttely menossa Aurinkolapseni kuoleman jälkeen. Olen kaiketi ollut tuottelias, luova, kanavoinut suruani ja tunteita maalauksien kautta. Enkä koe siitä ainakaan itselleni haittaa olleen. Onneksi olen kyennyt moiseen.

Kun järjestin tuon elokuisen tauluarvonnan, se oli positiivinen kokemus itselle, olin suosioista hämilläni, otettu. Sain huikeita kirjeitä, tarinoita kuultavaksi ja luettavaksi. Jos jokin työni saa jonkun toisen elämäntarinan kiteytettyä, tai jonkin vaiheen vaikka sumun keskeltä, niin olenhan minä onnessani. Kun vaikka kipeästäkin aiheesta halutaan taulu seinälle, eikö se ole juuri sitä asioiden kohtaamista ja käsittelyä. Voimaantumista. Kun päästään sinuiksi kipeän asian kanssa.

 

Lauantaina päädyimme luontopolulle, pitkospuille, sieneen ja laavulle. Ilma oli mieletön, luonto samoin. Meikän piti taas pyllistellä pitkospuilla, kumarrella kuvaamaan. Kamera voisi laulaa jatkuvasti, varmaan laulaakin aivan liikaa. Mutta yritän koko ajan myös oppia, tallentaa, oivaltaa. Suo on hieno paikka, kun taivas on niin pitkällä, pilvet viistää maata, kun näkymä on rajaton. Rajattomuutta ja iloa koirammekin löysivät, kun piti menomatkalla pulahtaa jokaiseen turvesuo-ojaan ja puroon. Olivathan ne näky ja tuoksukin oli huumaava. Välillä niillä oli tarve tutustua suohon pitkospuiden alikin, kaivaa ja kontata. Paluumatkalla nekin olivat jo sen verran väsyneitä, että riitti polkujuoksu. Kun ne koko ajan tarkistelivat polulla kulkevaa letkaa päästä päähän. Kyllä koin, että ne minusta huolen pitävät. Minä tietenkin paluumatkalla bongasin sieniä, jäin porukasta jälkeen kun sienenkiilto silmissäni hurahdin. Koirat palasivat aina hakemaan. Muistuttamaan, että voisi matka edetäkin, eikä mennä aina vain syvemmälle metsään.

Syksyinen luonto on huikea, nautin niin väreistä, tunnelmista. Kyllä luonto osaa antaa parastaan. Samalla tulin miettineeksi, onko sienen ruskea sen suojaväri, ettei tulisi poimituksi ruskeiden lehtien seasta. Tarviiko ne suojaväriä? Samaan aikaan luulen, että sieni haluaisi tulla poimituksi, mutta kiusanhenget ruskalehdet tekevät siitä vaikeampaa. Ihan luulen syöneeni ruokasieniä, en myrkkysieniä, mutta moisia ajatuksia herää siitä huolimatta.

 

Eilen kävin lapseni haudalla. Istahdin autoon ja aloin seuraamaan läheiselle leikkikentälle mitä siellä tapahtuu. Siellä heilui ja touhusi vanhaan tuulipukuun pukeutunut mies. Äkkiseltään hampparin näköinen, voisin luokitella laitapuolen kulkijaksi. Epäsiisti olemus, harmaat hiukset repsottivat, olemus oli nuhjuinen ja vaatteet aitoa kahdeksankymmentälukua. Mitä hän teki leikkipuistossa? Lapsia hänellä ei ollut mukana, yksin oli. Hän keräsi puistossa hujan hajan olleet hiekkaleikkikalut ja ämpärit. Kaateli niistä vedet pois, pinosi ne siististi ja laittoi ne hiekkalaatikon kulmaukseen. Kuka lie olikaan ne levittänyt ympäriinsä, jättänyt levälleen ja sotkenut, hän sen siivosi. Minua lämmitti mielettömästi hänen tekonsa, häpesin omaa ajatustani siitä, että luulin hänen tekevän jotain väärää siellä, kun tein johtopäätökseni olemuksen perusteella. Moniko meistä jättää asiat hyvälle mallille tai siivoaa muiden sotkuja ohimennen. Mikä hänen tarinansa oli? Kun hän sai paikan ojennukseen, hän lähti kävellen, oikaisi pihojen poikki ja katosi. Mutta hän herätti jälleen omassa sumukuplassani paljon ajatuksia, onneksi näin ja tajusin hänen hyvyytensä muille. Toisaalta kiittääkö kukaan häntä, tajuaako kukaan hänen epäitsekästä tekoaan? Tuskin. Mutta minulla on siitä miehestä tarkat tuntomerkit mielessä, voin vaikka käydä kiittämässä jos bongaan hänet puistonpenkiltä. Aikoinaan Helsingissä kun puistoissa pyörin Aurinkolapseni sairaalajakosilla, moista kassialma-ajattelua paljon harrastin. Mikä tarina heillä on, miksi he ovat siihen  ajautuneet, vai onko se kenties oma valinta? Uskon monen kätkevän surullisen tarinan sisäänsä ja todella herkän ihmisen, kenties heitä ei ole autettu silloin kun he olisivat sitä tarvinneet. Kuinkahan minä moisen osaisin kuvittaa? Maalata...

 

Pikkukissoillamme ei ole aamusumuja, heti ovat täydessä touhussa kun silmänsä aukaisevat. Kukkaruukkuja harrastavat todella ahkerasti. Mieletöntä on se keskittyminen milloin mihinkin puuhaan. Vesihanan tippasu on myös niille koukuttavaa. Äskenkin vessan lavuaarissa piti olla ja seurata pää keikkuen jokaista tippaa. Yritän imeä, tai ehkei minun edes tarvitse imeä, tuota kissalapsellista uteliasuutta asioihin. Taidan jo muutenkin perehtyä kaikkeen pää kallellaan ja kauheasti miettien.

Eilen aamulla minua harmitti, kun nukuin upeiden aamusumujen ohi. Heräsin vasta kun aurinko jo paistoi. Illalla taas torkahdin ihmeelliseen aikaan, varmaan kahdeksan jälkeen kun sohvalle istahdin lukemaan. Heräsin nuppi sumussa ja ihmetellen ennen iltayhdeksää. No joo, moinen torkahdus kyllä heti yöuniini vaikutti, heräsin keskellä yötä ja piti valvoa tovi. Onneksi herätyskello herätti puolivahingossa tälle aamulla 6.40 ja päädyin heti aamusumuja bongaamaan. Aamu on ihmisen parasta aikaa, oli sitten sumua tai ei. Tykkään aloittaa aamuni kohtuu aikaisin, se antaa hyvät lähtökohdat päivälle, kun ei nuku asioiden ohi, saati hienojen aamusumujen. Nyt on aika pyöräyttää aamupalaksi sienimunakas, nam.

Hyvää alkanutta upeaa syysviikkoa, muutamaa kivaa, salaperäistä ja koukuttavaa aamusumua itse kuullekin.