sunnuntai 27. elokuuta 2017

HENGÄSTYTTÄVÄÄ

 
Puuskututtaa siis yhä, en todellakaan ole vielä kunnossa keuhkonkuumeen jälkimainingeista. Mutta kokeilla mitattuna olen jälleen ja yhä priimaa, jospa se puuskutus ja hengästyminenkin joskus tasaantuvat, kunhan yskä tasaantuu. Huoh. Yritän ottaa todella lungisti, kyllä kroppa sen vaatiikin...
 
Samaan aikaan minusta tuntuu, että elämäkin hengästyttää. Hengästyn positiivisilla asioilla, kokemuksilla ja osallisuudella sellaisiin. Se tuntuu hyvältä. Ensinnäkin minulla alkanut koulu on juuri sitä mitä haluan ja tarvitsen. Olen haaveillut moisesta käsi- ja taideteollisesta monia, monia vuosia. Joskus olen hakenutkin, mutta nyt olen sen myös aloittanut. Yksi otettu askel enemmän suunnitelmassa, jossa toivon jonkin itse määrittelemän juonenkin olevan. Samaan aikaan yritän jarrutella, ajatella järjellä, kohtuudella ja armollisuudella itseä kohtaan, jottei mopo ala keulimaan. Kun oppii ensinnäkin opiskelemaan ja oppii tietämään mitä vaaditaan ja millä lailla. Hoo Moilasena olen vielä todella lahjakkaasti. Mutta eiköhän ensi viikolla jälleen asiat jäsenny, aukea ja selkeä minullekin yhden piirun verran enemmän.
Ukkokultakin on palannut takaisin työelämään, mikä tekee myös todella hyvää, sillä vakituisia työpaikkoja ei noin vain ole tarjolla. Tytöt aloittivat koulunsa, koen että arkemme saa rytmiä ja "normalisoituu". Mikä sitten on kenenkin normaali, sitä minä en ole oikea ihminen määrittelemään. Tai voisihan se olla melkoinen sabluuna monelle, jos minä sen saisin määrittää. Kauhea ajatus varmasti.
 
Opiskelu vieraalla paikkakunnalla sopii minulle kuin tikku silmään, kun minä sitä omaa aikaa ja tilaa kaipaan, nyt sitä saan. Automatkat ajan hiljaisuuden vallassa, kuuntelen vain renkaiden suhinaa, moottorin murinaa ja vilikun naksumista silloin tällöin. Olen bongannut kurkiparvet pelloilla, lehmälaumat laitumella, auringon eri sävyt, sateen vaihtelun, pilvenliikut, viljapeltojen aaltoilun. Minä niin tykkään olla liikenteessä ja autonratissa. Asuntolaelämä on minun juttu myös, on ollut aina. Olen aina pitänyt solukämpistä, sisäoppilaitoksista ja asuntoloista.
Aurinkolapseni sairastamisen aikaan matkalaukkuelämä sai kokea sen rankimmat puolet, mutta nyt minulla on mahdollisuus kääntää sekin jälleen positiiviseksi kokemukseksi. Kuinka paljon tälläkin viikolla olen Aurinkolastani ajatellut, kokemuksia jakanut, mielestäni myös kokemuksia vaihtanut. Tiedän niin kuinka hän on innoissaan puolestani, kanssani. Ja ajatuksellisesti aina saatavilla... Samaan aikaan olen kauheasta innostuksestani kokenut jopa syyllisyyttä, mutta se on helpottanut, kun tunnen ja tiedän, tasan tarkkaan muistan Aurinkolapseni sata lasissa janon oppia ja kokea. Hän ymmärtää ja se ei ole keneltäkään pois. Koen olevani jonkin sortin feenikslintu, alkaa pikkuhiljaa rovio hiipumaan, sulat saamaan värinsä ja alan räpiköimään oman elämän aalloilla. Jospa ne omat ammatilliset siivet joskus kantavat myös.
 
Menetimme alle kuukausi sitten kuuron Vieno-kissamme, samaan aikaan toinen tyttökissamme Tinka katosi mysteerisesti. Meillä on ollut siis iso kissahuoli ja ennen kaikkea kahden kissan kokoinen kissavaje. Tällä viikolla sitten moinen vaje täyttyi, haimme aivan suloiset kissasisarukset meille. Samaan aikaan tytöt olivat flunssan kourissa ja pois koulusta, ynnäsimme kaksi ynnä kuusi ja tarvitsemme lohduttamaan kissalapset. Hoito tapahtuu siis puolin ja toisin.
Pörröinen tiikerijuovainen kirjava tyttökissamme on Virnu Salsa Serafiina Täpäläpää. Punakirjava tiikerijuovainen on velipoika Topi Taco Miuku Raitatassu. Kuinka ihania pörröisiä kehrääväisiä ihmisen lumoojia molemmat. Perjantaina laitoimme nukkumaan, isot tytöt olivat vielä kylillä. Silloin kissalapsille iski kauhea ihmisikävä. Minä reippaana mammana nousin juttelemaan niiden kanssa ja kyllä ne kehräyksellä ja ihanuudella sen palkitsivatkin. Yksi tytöistä on nukkunut kodinhoitohuoneen lattialla kissalasten kanssa, jotta ne oppivat hiekkalaatikon ja oman paikkansa. Aamuisin se jälleennäkeminen on ihana, kuinka ne oikein kurottavat aamupusuille ja kiehnäämään syliin kehräten. Kollipoikamme alkavat jo sulattamaan riiviöt, Väinö tosin yllättävän vaatii paljon sylihoitoa, Tollo istuu jo vieressä. Koirat ottavat moiset hyvin vastaan, varsinkin kun niitä on kaksi, ne jyskäävät keskenään ja antavat koirien olla rauhassa. Niin ja nämä kissat sopivat todella hyvin tapettimme ja sohvatyynyjemme väriin, sekin on tärkeää, eikö.
 
Eilen vietimme huikeaa yhteistä iltaa kotikylällämme. Illallinen Suomen taivaan alla-teemalla. Puuhanaiset siskoni ja naapuri saivat idean nousemaan siiville. Hieno homma. Paikalla oli tasan sata ihmistä, joista yksi tosin vielä äitinsä massussa, mutta mukanahan hänkin oli. Suomen taivas on antanut vettä todella kiitettävästi, mutta meidän maataloushallimme oli kuin luotu siihen tilaisuuteen. Sinne mahtui pöydät ja penkit todella hyvin. Häissämme samainen hallin on testattu, sinne olisi mahtunut reippaasti puoletkin enemmän porukkaa, mutta tuo sata oli juhlavuonna loistava luku. Nyhjää tyhjästä, lainaten ja kierrättäen, nyyttärimeiningillä. Loistava konsepti, herkkuja oli niin joka lähtöön ja jokainen pääsi ikään kuin valmiille. Illan pimetessä kynttilöillä ja jouluvaloilla loimme tunnelmavalaistuksen. Ihmiset kietoutuivat viltteihin ja hippasivat villasukissa. Minä tein koristelut pöytiin luonnon materiaaleista, mitä nyt pihasta löytyikään. Pihlajanmarjat, siemenkodat, suolaheinät, palsamikukat, mesiangervon siemenkodat... Niistä sai näyttävät jutut, tilaisuuteen sopivat.
Minä lupasin tehdä metsäsienisalaatin. Hiukan minulle jo naurettiin, kun eilen puolen päivän aikaan vasta sienipuukkoani teroittelin ja kumisaappaat lonksuen metsään suunnistin. Mutta Suomen taivaan alla oli kasvanut juuri tarvittava määrä sieniä, jotka kaatosateessa mukaan keräsin. Sain salaatin tehtyä. Samalla kuuntelin Suomen taivaan antamaa sadekuuroa, kuinka erilaiselta se kuulostaa ja tuntuu metsässä. Olinhan minä hiukan uitettu, mutta se ei saalistamista haitannut.
Minä luin siellä kirjoittamani Suomi 100-juhlarunon ja esitin monologin. Illan aikana oli myös mieletön valoshow ja hienoa hanurimusiikkia. Pääosassa oli syöminen  ja yhdessä oleminen. Vieraita oli myös Hollannista saakka, varmaan alkukantainen tapahtuma heillekin. Arpajaisvoittoina oli paljon erilaisia Suomi-juttuja, itse kullekin se on välillä hyvä ajatusleikki, samoin koululaisille konkreettinen ja oivaltava juttu. Mikä on missäkin asiassa kotimaisuusaste.
 
Tälle viikolle on sattunut myös kirjoittajapiiri. Olla omiensa parissa, lukea, kirjoittaa, kuunnella ja keskustella. Olihan se mieletöntä, kokemuksena jälleen sellainen, jota ei voi ymmärtää ennen kuin kokee. Nyt kokoonnuimme saunapirtissä, takkatulen loisteessa ja kynttilän valossa. Se oli sellainen leijunta ja aikamatka, ettei sitä voi edes sanoin selittää. Todella hieno kupla kirjoittamisen ja tekstien taikaa. Sieltäkin meikä lähti hengästyneen haltioituneena.
 
Minua pyydettiin julkaisemaan se kirjoittamani juhlaruno jossakin, olkoon tämän nyt se ensimmäinen jossakin.
 
 
 
 





 
MAAMME RUNO, SUOMI 100

 

Oi maamme,
Suomi-neito kaunoinen, notkea ja laajahelmainen.
Muotosi tutut ja turvalliset, metsät, alavat maat ja joet.
Virtaa puhtaat veet tuntureiden joissa, yhä kahlaa kurjet korpisoissa.
Luonto puhdas ja rikas läsnä kaikkialla, sitä kaipaa maailmalla.
 
Suuret ikäluokat ikääntyy vauhdilla, kuka heidät hoitaa nykyisellä tahdilla?
Syntyvyys laskee maassamme, emme ole enää ole omillamme.
Pian meitä syntyy vähemmän kuin kuolee, pian tuonti-ihmiset lautasiltamme nuolee.
Rajat on auki monille, apua annamme tarvitseville.
Yhteinen valuutta on helppoa käyttää, aika euron mahdin näyttää.
Samalla luokalla on rotuja monta, tarinaa lapsella uskomatonta.
 
Koulutus on edelleen maailman huippua, eikä kehitykselle näy loppua.
Meillä kaikilla on käsissä maailman maat, ne kotiisi helpolla saat.
Rajat on auki suuntaan jos toiseen, alamme pikku hiljaa tottua moiseen.
Tekniikka kehittyy kovalla vauhdilla, pian me lennämme moottoroiduilla vesisuksilla.
Olemme monessa asiassa maailman huipulla, se ei tule pelkästään laiskottelemalla.
Äly on lähes jokaisen luurissa, elämänpalo on yhä duurissa.
 
Elämämme tempo on hurja ja kova, itsekkyys on monen suunta, ainoa ja oma.
Harva enää naapureitaan tuntee, ei tiedä mitä pinnan alla kytee.
Jokainen tuntee oman napansa, liikaa keskittyy siihen kansa.
Yksinäisyys vaivaa meitä, on paljon elämään pettyneitä.
Köyhyys ja rikkaus käsitteet laajat, heikoilla ovat tukien saajat.
Eliitti omillaan pörrää, ei tiedä kuinka arki köyhillä rullaa.
Kansamme osaa kyllä sujuvasti lukea, mutta saako ihminen tarvitsemaansa tukea.
 
Lääketiede on valtavan laaja, jokainen meistä on avunsaaja.
On lottovoitto syntyä Suomeen, voimme luottaa järjestelmien toimivuuteen.
Kaikki saavat apua kyllä, toista se on maailman kylillä.
Jaamme tietotaitoa maailmalla, moni asia ratkeaa jakamalla.
 
Maailman pahuus pelottaa meitä, Suomen rauhaan tottuneita.
Silmien sinisten on aika aueta, ei anneta maailman rauhan raueta.
Mitä voisimme tehdä hyväksi Suomen, jotta meillä on parempi huomen?
Ollaan ihmisiä toisillemme, annamme apua sitä tarvitseville.
Pidetään huolta toisistamme, seuraavat sata vuotta hetkessä saavutamme!
 
Nyt lähdemme hallia siivoamaan ja suunnittelemaan hengästyttävää ensi viikkoa. Haltioidu ja inspiroidu sinäkin, ihan vaikka vähän hengästy, sillä ympärillä on paljon ihmeellisiä asioita.
 
 

2 kommenttia:

28. elokuuta 2017 klo 14.22 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Ajatuksia herättävä runo.Osaat kyllä arvioida asioita hienosti ja monelta kantilta! Onnea opiskeluihin.Monilahjakas olet!

 
28. elokuuta 2017 klo 15.02 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hengästyttävän hieno runo ja hengästyttävän hienoja hetkiä ja asioita olet saanut kokea !
-minä anonyymi

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu