MAITOKAHVIA

Maito kahvilla kiitos, on minun aamukahvisuhteeni. Yleensä juon kahvia vain aamuisin. Tänään valitsin punaisen, energisen ja vahvan, pöllökupin kahvilleni. Toki siinä kupissa paljon muitakin elikoita vilisee, mutta olemme hankkineet lapseni kanssa ne pöllöjen vuoksi. Siis kuppeja on kaksi, lapseni valitsi sairaalaan tsemppikupiksi itselleen lempeän turkoosin, muuten samanlaisen. Olemme ne syksyllä -15, rankassa solukuopassa ollessa, polkupyörillä kaupungin toiselta laidalta ostaneet... Eli kupeilla on valtavasti tunnearvoa, muistoja. Kun aamuisin herään oikein ikävän runnellessa otan takuuvarmasti lapseni kupin, saan siitä läheisyyttä. Pussaan kuppia, sivelen sen kylkiä, märisen sille huomenet, jopa rutistan. Kahelia, on. Mutta minua lohduttaa kahvikuppikin. Tavallaan onni, että olen aamuvirkku, saan suorittaa noita rituaaleja ihan yksinäni. Kauhea jos lapsiparat joka aamu joutuisivat todistelemaan herkät hetket kahvikupin kanssa. Ei ne joka aamu yhtä konkreettisia ole, ei kannata olla huolissaan. Osaan ottaa kupin ihan tuosta vain kättäni ojentaenkin, ilman suurempia tunnelatauksia, kaataa pohjalle maitoa ja päälle kuumaa kahvia. Se täytyy tehdä ehdottomasti tuossa järjestyksessä. Sitten se eka ryystö, tehoaa heti ja maistuu niin hyvälle, maitokahville.

 

Kyllähän se ikävä tänäänkin virtaa suonissa, mutta nyt riitti maitokahvikuppivalintaani energinen punaisen värin tuoma lataus. En minä yleensä jokaista kuppia näin paljon analysoi, mutta eiliseen astiakaappi-tarinaani palatakseni asiat nousivat mieleen tänäkin aamuna. Niin joo, eilen kysyttiin kursseilla onko jokin ajankohta milloin kirjoitamme. Arvaaks' kukaan minun ajankohtaa... Aamuhan se, näköjään ja pääsääntöisesti.

 

Aamuaurinko venyttelee säteitään takapihallamme. Pikkuinen pakkanen, timanttikuuraa, kuurankukkia ja hohtavia hankia. Mielettömän kaunista. Valo tunkee sisälle enkelinsiiven siipien lomasta, kasvikin hehkuu lukuisissa sävyissä. Viherkasvit eivät olekaan pelkästään vihreitä, oletkos ajatellut. Enkelinsiivessä löytyy lukuisia vihreän, harmaan, ruskean ja punaisen sävyjä. Kasvi on kookas ja käännän sen pari kertaa viikossa, sillä lehdet kääntyvät selkeästi valoa päin. Minusta on niin ihana nähdä uusien lehtisilmujen puskevan tulemaan, se on jälleen yksi voitettu lepokausi, kaamos ja pimeä aika. Yksi ylitetty haaste. Talven jälkeen on jälleen paukkuja aloittaa kasvunsa, innostua. Mikäli talvi olisi kuormittanut liikaa tai sitä olisi laiminlyöty, ei se tuohon tahtiin uutta puskisi. Enkelinsiiven lehdet muistuttavat siipiä, tietenkin enkelin. Minusta se on kaunis, kuinka se kääntää siipensä, ottaa suojaansa, siipeilee ja elää lehdillään. Juurella kököttää osanottokimpusta saatu keramiikkaenkeli ja höyhentupsu. Enkelinsiipi on tuttu kasvi mummuni ikkunalta, ei mikään kauhean yleinen, mutta pidän sen väristä, muotokielestä ja nimestä. Tämä yksilö on keikkunut meillä varmaan kymmenisen vuotta. On sillä lapsikin, joka keikkuu lapseni kuvan, kynttilöiden ja Lohtu-taulun vieressä.

 

Joskus aikaisemmin minä koin ahdistavana sen asian, että alamme myymään kotiamme. Kun ihmiset tulevat omaamme, uteliaisuuttaan, ostoaikeissaan, kyyläämään ja kyttäämään. Ei se minua enää haittaa, saati ahdista, toki siinä auttaa se että välittäjä osaa asiansa ja hoitaa hommansa. En siis ole moitteita ja kritiikkiä kuuntelemassa, ne kun saattaisi mennä tunteisiin. Mietin mahdollisille ostajaehdokkaille, kannattaako alkaa millekään jos näkee enemmän moitteita, uhkia ja ongelmia, verrattuna mahdollisuuksiin, kivoihin asioihin ja positiivisuuteen.

Voi kauhea paikka kun minä olen näissäkin asioissa niin nopea, tunteilla ja fiiliksellä toimiva ihminen. Tässäkin kodissa olen tehnyt ostopäätöksen alle viiden minuutin. Kun tunsin eteinen-keittiö-olohuonesektorilla että se on tässä niin se oli sitten tässä. Samoin se, että jos kaikki meidän kätemme jälki koetaan niin sisällä kuin ulkonakin uhkana, onko siinä mitään järkeä, hankkia uhkaa itselleen, jos kaikki pitää muuttaa, poistaa tai korjata. Kun voi nähdä runsaan pihan ja seinämaalauksetkin myös valtavana etuna, jopa bonuksena tai talon persoonaan kuuluvana, ainakin jollakin tapaa hyväksyttävänä asiana. Ei sen puoleen, jokainenhan saa tehdä kodissaan mitä haluaa, mutta on ihana kuulla, että pidetään kätemme jäljestä ja voidaan kuvitella itsensä suoraankin tänne asumaan ja asettumaan taloksi. Hyväksytään tietyt tekemämme ratkaisut.

 

Toki jatkoa ajatellen, mitkä asiat omassa kotitalossani ovat niitä mihin olen kiintynyt, mitkä haluan säilyttää, mitkä korjata. Mutta uskokaa tai älkää, koen senkin hurjan remppamäärän huomioiden, että siellä on niin paljon mahdollisuuksia. Kuinka tärkeä minulle on tietää, että katon paneeli on omasta metsästä, tai pihakoivun olen minä isän kanssa istuttanut tynnyrisaunan taakse. Saunanikkunasta näkyy joki, ikkunan voi avata ja sieltä voi mölistä tuon puolen akoille, isäni lempipuuhaa pikkuveljeni kanssa saunoessa. Tupaan virtaa valoa koko päivän, voin kuvitella että sekin valo saa pölyt kujeilemaan, hohtamaan ja leijumaan. Tuvan ikkunalla viihtyy runsas määrä kasvillisuutta, äiti on luvannut minulle yhden oikein rujonkauniin lehtikaktuksen jättää. Saan siitäkin kiksejä, se on niin hieno ja kuuluu siihen ikkunalle. Rantapihlaja on sen minun lapsuuteni rantapihlajan lapsi. Juhannusruusun juurella ja läheisyydessä on monen rakkaan lemmikin hauta. Tien varressa, kanavan reunalla, oleva koivu on nyt iso, mutta minäpä muistan kun se oli pieni. Mitä kaikkea olen siinäkin kanavassa puuhannut, on nääs tullut puuhattua kesät talvet. Yksi jännimmistä muistoista on se, että olen toukokuussa tulvan aikaan uinut parhaissa koltuissa siinä kanavassa alle kuusi vuotiaana ja uimataidottomana. Olin sen verran fiksu, jo silloin hah, etten antanut alle kolme vuotiaan siskoni uida, kun sen pää ei olisi näkynyt pinnalle asti, kun sitä vettä oli niin syvästi. Pikkusisko oli siis minulle vahtina, etten huku ja toi aina uudet vaatteet kun entiset meni ruskeiksi liejusta. Kaiken kukkuraksi meillä oli päiväkerhon kevätjuhla kirkossa samana iltana. Olin hukassa navetan jälkeen vanhemmiltani, löydyinkin kanavasta uimasta. Minut pestiin karjakeittiössä kylmällä vedellä. Istuin vielä kirkossakin letit märkänä. Ja nöyränä, tiesin olleeni synnin kanssa tekemisissä, mutta kun lipsahti...

Tai talon takana virtaava joki on ollut siinä aina, sen monimuotoisuus ja kauneus kiehtoo suunnattomasti. Tiedän, että ranta on jyrkkä ja liejuinen, mutta kaislikon yllä liitää uskomattoman kauniita neidonkorentoja. Kalat uivat rantakaislikossa, välillä kuuluu molskauksia ja näkyy kuplia. Joki on mutkainen ja sen välke on tainnuttavan, rentouttavaa ja loputtoman ihana katsella. Saati sitten rannan haavat, naapurin puolella tosin, mutta ne ovat olleet siinä aina. Niiden runko, havina, upea syysväri. Kuvittelen saavani itselleni rempan yhteydessä ikioman kirjoitusnurkkauksen, oman tilan, ai että. Entäs sitten navetta ja sen käyttö, sinnehän on tulossa Naveljee, navetta-ateljee. Eli toivon hartaasti muutosten olevan hyvää, hyväksi ja hyviä. Mutta matkaa on hiukan vielä, ennen kuin ehdin kaislikon suhinaa ja sudenkorentoja ihailemaan.

 

Kello oli kuusi kun venyttelin ylös. Ilman kissakarnevaaleja ja äkkiherätyksiä. Toki tuo aamuaurinko hiukan siivottavaakin näyttää, mutta en alkanut vielä kun typyt nukkuu. Laitetaan iso ramppa kalakattamaan, kunhan nousevat.

 

Ensi viikolla on uuden elämämme 182. päivä, puoli vuotta lapsemme kuolemasta. Aika rientää. Yhä mietin mitä hän on nyt, mitä hänelle kuuluu? Eilen törmäsin sanaan Aurinkolapsi, sekin kuulostaa lapseltani. Valonlapsihan hän on mielessäni ollut. Mikä kuolema on, onko se oven sulkeutuminen, lopullinen loppu, kaiken katoamainen. Vai onko se uuden oven aukeaminen, uusien mahdollisuuksien saavuttaminen, matkan jatkuminen. Arvaat varmaan kuinka minä ajattelen, kyllä, se ei ole loppu, se on ollut maanpäälisten asioiden ja mahdollisuuksien loppuun eläminen ja todella ison valonpolun ja tärkeän oven avaaminen. Tunnen niin, edelleen ja yhä, että lapseni asiat ovat nyt hyvin. Paremmin kuin hurjina ja kurjina sairasteluvuosina. Eli tämäkin asia nousee vahvasti esille, kun kiitollisuuksiani listaan. Olen yhä nöyrän otettu siitä, että minulle annettiin tuollainen lainalapsi, Aurikolapsi hetkeksi elämääni. Kyllähän eilen taas muistot hulvahteli kun hänen kenkiään pakkasin, takkeja taittelin, muistoja muistelin. Mutta se on nyt minun roolini tässä vaiheessa elämää, teen ne turvallisin, hyvillä mielin, joskin älyttömällä kaipauksella. Lähden käymään haudalla, moikkaamassa, jahka maitokahvini loppuu ja saan yökkärit päältäni.

 

Olen kuullut myös, että jälleen nouseva trendi värien suhteen sisustuksessa on maitokahvin eri pehmeät sävyt. Latte, cappucino, ihan perinteinen Kulta Katriina maidolla, Entäs luomu Presidentti, hylamaidolla, saati sitten tummaksi paahdettu Saludo runsaalla kuumalla maitovaahdolla. Minulla on tälle aamulle vahvaa luomu Kulta Katriinaa runsaalla rasvattomalla maidolla. Tehosi, olen hereillä ja vireessä, kupin energisyys toimii, olen tankattu tähän päivään ja sen mahdollisuuksiin.

 

Nyt lähden heiluttamaan vessanpyttyharjaa ja pölyhuiskaa. On hienoa katsella kuinka saan pienen  pienet kimaltelevat pölyhiukkaset lentoon ja napattua kiinni vasten auringonsäteitä ja kuinka vessanpyttykin ottaa osumaa auringosta. Kaunista porsliinia, monta tarinaa, hassuakin pitää sisällään, uskon. Mitähän vessanpytty kertoisi jos osaisi puhua, pitääkö minun antaa sillekin ääni? Miten se eilen kirjoittamani viisaus menikään... Vilkas mielikuvitus auttaa kestämään todellisuuden. Näin on, on se näin!