SILIVATISEILA

Yritin hoitaa asioitani, en onnistunut. Yritin päästä Kelan sivuille, en päässyt. Yritin työvuoroihini, en päässyt. Kelan sivuille ihan siitäkin syystä, että en ole saanut, saati ollut oikeutettu, sairauspäivärahoihin siltä instanssilta, vaikka olen notkunut näillä asioilla marraskuusta lähtien. Ihan haluavat nyt miettiä, Kelan lääkärit, että olenko kyvyton vaiko en. Vaikuttaako jalkani työntekoon, vai ei. Silivatiseila. Eli oma luulotautini on jälleen ruokinta-asteella, jos sittenkin olen vain luullut, jos vaikka lääkärit siellä ovatkin toista mieltä, että olisinkin kyennyt. Torstaina sain ruikutettua kuskin itselleni, toimitin sen sata lappusta, sairaus- ja leikkauskertomustakin, jotta olisi Kelankin lääkäreille faktaa. Saas nähä, uskon olevan senkin silivatseilia, tuskin auttavan, en edes oota. Ehotin jo, että vedetään kaikki minun paperit sieltä pois, jos kerran kuormitan moista laitosta. Unohtakaa minut. Mutta ei, jos on oikeus, se pitää selvittää... Mutta olen jälleen oman osuuteni tehnyt. Yrittänyt todistella. On kuulkaas jännä olla suhteellisen usein tämä henkilö, joka ei mene muottiin. Minäkö? Enkö muka ole muotitettavissa, onhan tuo nähty. Joulukuun alusta saakka Kela on soitellut minulle, virkailija huokaillut, kuinka olen monimutkainen. Monityö on monimutkaista. Elämänikin joskus, olen kuullut huhuja, monimutkaista meinaan. Tiedetään. Mutta nyt annan moisen aihepiirin olla. Täällä on kuulkaas talvi, mahtavat nietokset ja ajankohtainen fiilis. Niin, viime viikkoon vielä... Että onneksi minulla on ollut kepit, joista pääsääntöisesti käytän yhtä. Nyt sitten, liekö myötätunnosta, Ukkokullan nilkka turposi. Joten hän on tarvinnut keppiäni jopa minua enemmän. Näin me tasatahtia olemme länkänneet muutaman päivän. Kaksi indoliivia. Perjantaina oli pakko päästä jo kauppaan, sekä vähän paljon ihmisten ilmoille. Sehän olikin melkoinen organsaatioa. Mies kykeni ajamaan, muttei kävelemään. Minä en kyennyt ajamaan, mutta jonkin verran jo kävelemään. Sitten tarvittiin vielä avustajaksi yksi lapsi. Niin me kuulkaas kävimme kissanruokaostoksilla! Haudalle tekisi mieli, mutta en edes uskaltanut ajatella silloin, saa nähä joko tälle viikkoa pääsen käymään. Kylmänä ja pimeänä, umpihangessa, hyljättynä, en tykkää yhtään ajatusmallista. Kun kauppareissulta kotiuduimme, olin aivan pakahtua huvitukseen, kun seurasin meitä perheen vanhempia. Könkättiin kierossa, umpihangessa, raahautuen ja vaikeasti, yhden kepin tekniikalla. Viime viikolla minulla on käynyt vieraita, viikonloppunakin kävi. Kiva. Ai niin joo, olinhan minä yhden päivän päivystyksessäkin. Eli olenhan minä päässyt täältä jos vaikka mihin. Olo oli kutvelo, sellainen vapisevan heikko jatkuvasti. Jalka oli myös hyvin paljon turvoksissa. Soittelin päivystykseen, määräsivät kiireellä verikokeisiin. Soitin uudelleen, että pitääkö jalkaa samalla myös näyttää. Määräsivät labrojen jälkeen jonottamaan päivystykseen. Ohjeen mukaan ilmoittauduin, istuin odottamaan, labratulosten mukaan sitten päättävät, menenkö näytille lääkärille vai hoitajalle. Tulokset tulivat, katsoin omakannasta, priimaa kaikki. Noh, odotin, istuin, vaihdoin asentoa ja odotin. Aula tyhjeni, jonot katosivat ja kello läheni neljää. Silloin se koko paikka suljetaan. Lopulta yksi hoitaja tuli tyhjässä aulassa kysymään, millä asialla siellä istuskelen. Oli kuulemma ajatellut minun olevan jonkin henkilön mukana, kun oli näiden tuntien aikana havainnut minut useinkin. Kerroin, kerroin myös ohjeet ja labratuloksetkin. Kas kummaa, en ollutkaan missään kirjassa, olin unohdettu sinne aulaan. Saihan sitä siis vuoroaan odottaa. No, siihen tsekkaukseen meni arviolta pari minuuttia, ihan hyvä kun jaksoin sen muutaman tunnin odottaa. Haava voi hyvin, olot johtuu kaiketi operaatiosta, toipumisesta, lääkkeistä. Mutta kuinkas ollakaan, miten se sattui juurikin meikäläiselle, että olin pudonnut kirjoista ja kansista. No näytti sattuvan, eikai sitä joutilaalla ollut muutakaan. Havainnoin ihmisiä, kuuntelin jopa äänikirjaa, pelasin kännykällä, viestittelin ihmisten kanssa, vaihdoin asentoa, kuuntelin olojani. Minähän olin tapahtumien aitiopaikalla, sairaalan sykkeessä. Tälle aamulle olen juonut kahvini, seurannut uutiset, hoitanut lemmikit, suihkussakin kävin, hiukset on syttyröillä, pyykkikone laulaa. Lähen testaamaan autolla ajoa, sillä vien Ukkokullan töihin. En ole siis autonrattiin uskaltautunut sitten 15.1. aamuseitsemän jälkeen. Siinäpä arviolta kiihkeimmät asiat tälle päivää, kaksi lasta on jo töissä, yhdellä jatkuu etälukio. Olo ei ole enää niin kutvelo, kuin viime viikolla, tosin onhan toipumista tapahtunut ja lääkkeitäkin olen paljon vähentänyt. Jalka taipui jo niin, että sain varpaankynteni leikattua. Kauheasti on tavotteita tällekin päivää toipumisen suhteen ja oman maailmankatsomuksen laajenemisen suhteen. Alkaa jo sohva tympäisemään, sekä puuroutunut ajantaju, kun ei päivät eroa juurikaan toisistaan. Turhauttaa. Mutta jospa se tästä, myös tuo netti alkaa toimimaan ja pääsen kirjautumaan sinne mihin minun odotetaankin kirjautuvan. Talvi antaa parastaan, mikäs se on ikkunastakin katsoessa, mutta kyllä haluan jo hapettumaan pihalle. Oliskohan se tämän viikon tavoite, jalkautua pihalle ja autonrattiin. Toivottavasti noita koronasulkuja myös avarretaan, että pääsisin vaikka uimahalliin, se olisi nyt niin hyvä tapa kuntouttaa tuota jalkaa. Ja onhan minulla joutoaikaa polskimiseenkin. Silivatiseila, pyykkikone on valmis, niin tämä postauskin. Hyvää, talvisen kaunista alkanutta viikkoa kaikille!