SURU ON MUOTIA

Eilen luin aiheesta, että suru on muotia. Jotenkin kalskahtaa oudolta yhtälöltä, mutta toisaalta onko suuntaus jopa inhimillisempään suuntaan. Kas kummaa jäin siis asiaa miettimään, pohtimaan. Kummallisinta tässä on ajatella, että itse ratsastaa surun kanssa muoti-ilmiön aallonharjalla, minä jolle muoti ja sen oikut ovat tuntemattomia. Tai ainakin yritän tietoisesti olla niihin liiaksi puuttumatta, vastarannan kiiskikin, en halua muotioikkumuottiin.

 

Tuossa artikkelissa kerrottiin, että nyt on nouseva trendi, ilmeisesti ollut jo jonkin aikaa kuvata itseään haavoittuvaisimmillaan tai surullisena. Niin ja jakaa sitä surullisuutta, itkuisuutta ja hajallaan oloa sosiaalisessa mediassa, on olemassa ihan surullisten tyttöjen trendi. Silleen vaikka että silmämeikit ovat poskilla ja tunnelma välittyy kuvista. Suru vangitaan kuviin. Parasta ja tärkeintä minusta on tässä villityksessä se, että ainainen pelkästään hyvien, hypetys ja äklöpositiivisten asioiden julkistamiselle löytyy vaihtoehtoja. Kas kummaa kun ei tämä elämä läheskään kaikilla ihan nami namia ole. Kun törmää surunsilmästään pelkästään positiivisuuden hypetykseen, saattaa jopa luulla, että kaikilla muilla on pelkästään sitä. Toki useimmitenhan halutaan nostaa esille se hypetys, eikä antaa näkyä elämän nurjapuolta, joka saattaa olla jopa kurjaa. Mistä tahansa syystä surullista. Mollivoittoista tai raskaita asioita käsitteleviä.

 

Eilen juttelin myös ihmisen kanssa, jolle hammaslääkäri oli kehottanut olemaan stressaamatta, stressinhallinnan keinoin. Silleen ettei leukaperät kiristy tai purentavauriot hammaskiilteessä heijastu hampaiden narskuttamisesta. Joo, mietimme siinä, että mistä hankkia stressinhallinnan keinot, jos niitä lukuisista suunnista jatkuvasti aktivoidaan. Ei sillä, etteikö meistä itse kukin tietäisi, että ei kannata stressata. Kuinka stressi eliminoidaan ja se ohitetaan, jos sillä on enemmän ja vähemmän koko ajan marinoitu. Sanokaapa se? Voinko tilata puolitoista metriä metrin hinnalla stressinhallintaa? Toki stressi, ilmiönä ja sanana on kärsinyt myös inflaation, ainakin omasta mielestäni. Puhekielessä jopa lapset ovat stressaantuneita, stressiä koetaan ihan vähäpätöisistäkin asioista. Kun on oikean ja mittasuhteiltaan älyttömän stressin kanssa tekemisissä, moiset ilman aikaiset stressit jopa ärsyttävät. Toki monen mielestä minun on turha jauhaa aiheesta, sillä eihän minulla ole tällä hetkellä esimerkiksi sitä kuuluisaa työstressiä, mikä monilla on stressin aiheuttaja. Mutta voiko ihmisellä olla jopa stressi turhakkeena olosta, siitä kun ei tiedä paikkaansa, kun aika vain luisuu käsistä ilman että elämä selkiintyisi, naps vaan. En minä enää moista jaksa stressata, uskon asioiden järjestyvän, jälleen jollakin tavalla. Olen siis käynyt moisen stressitekijän aallonpohjillakin, ihan varmasti olen, saatan käydä vieläkin, mutta tänään en siellä ole. Olen aallonharjalla, muka niskan päällä tuossa ajatusmaailmassa. Mielenkiinnolla odotan. Toisaalta itse ajattelen näin, että olen ollut älyttömässä stressi ja surupaineessa lukuisia vuosia, nyt oletan noiden stressien minusta vapautuvan, jolloin kehoni myös siitä syytä oireilee. Luulen sen olevan minusta valuvaa ja poistuvaa stressiä, siksi olen kipeä ja nilikutan, vaikkapa. Toki jonkin sortin stressinsiemeniä on yhä, mutta mittakaavat ovat toista kuin lapsemme eläessä. Suru ja jatkuva huoli ovat muuttuneet, lähinnä suru muuttaa koko ajan muotoaan, enää minulla ei ole lapsestani huolta. Se on todella lohdullista ja vapauttavaa, vapautua jatkuvasta pelosta ja huolesta.

 

Surullisia muotokuvia, niitä minusta olisi ja on helppo saada. Se ei ole teeskentelyä, surun esittämistä, vaan se tulee aidosti ja syvästi, syvältä. Minun suuni on aina ollut molliasetuksilla, huulet passiivisena nurinpäin, ellen niitä ilon kautta aktivoi hymyyn. Mutta kun sitten saa kiinni raadollisimman surun, niin se on jo tuskaista katsottavaa, siitä on muoti-ilmiön ilmentäminen kaukana. Suru on minuun syöpynyt, näkyy aina katseestani, sillä suru on muuttanut ja muuttaa minua koko ajan ihmisenä. Se on osa minua. Toisaalta lohduttaa se, että nyt se tuon muodin kautta on luvallisempaa olla näkyvilläkin. Hyväksytympää näyttää, enää ei tarvitse muidenkaan surua kokevien yrittää peittää sitä. Sillä enhän ole ainoa surua kokeva ihminen, ehen.

 

Ollappa trendikkäästi meikit poskella itkun jäljiltä, no ei se aina edes märkää, kyynelitkua tarvitse. Useimmiten meikkini löytyvät muualta kuin siitä missä niiden pitäisi olla, ihan toheltamisen ja vahvojen tunteiden saattelemana. Minä kun saatan nauraakin meikkini valuviksi, jos osuu oikeaan suoneen, ilosuoneen vaikka. Tai raivota ja kiihtyä vaikka, silmämeikit korvien taakse ja huulipunat kulmakarvoihin. Luin myös tutkimuksesta, jossa kerrottiin pikkusormen pituudesta. Minullahan on nysät, siis standardia lyhyemmät, pikkusormet meinaan. Hutulutu, typyt, nysät, ihanat ja pikkuiset... Ne kertovat minun olevan tunteellinen ihminen, hiukan ensin varauksellinen, mutta kun yhteys syntyy olen loistava ystävä ja avoin keskustelija. Kun kanssani pääsee kanaville, se on selkeä ja mutkaton yhteys. Tunnistan itseni, sillä minulle henkilökemiat ovat äärimmäisen nopeita ja vahvoja asioita. Oli siinä muutakin, josta itseni tunnistan, mutta en nyt näillä aamukuuden aivoituksilla kykene pidemmälle muistiani kaivelemaan, tämä aihe kun poikkeaa alkuperäisestä suruaiheesta.

 

Asiaan, palaan siis suruun. Surua ja surullisuutta voi aiheuttaa myös yksinäisyys, haavoittuvuus, kolhut. Ei sen aina tarvitse kuolemaan liittyvää surua olla, vaikka usein niin ajatellaankin. Itsekin monta kertaa niin miellän, sillä surukin on vahva sanana. Kevyempiä sanoja vaikka kuvauksessa voisi olla haikeus, ikävöinti, kaipaus, jolloin vaikka kaipaa yhä olemassa olevaa ihmistä. Surussa kaivataan monta kertaa konkreettisesti menetettyä ihmistä, asiaa, jota ei enää saa takaisin vaikka kuinka kaipailee. Minulle surua määrittyy oikeastaan menetyksen kautta, ikävässä on taas paljon positiivisiakin muistoja. Minun suruuni liittyy paljon hyvääkin ikävää, kuplivia asioita, joiden avulla jaksan taas eteen päin. En siis onnekseni ole koko aikaa surullisen surullinen, vaikka suruakin koen päivittäin. Siihen sekoittuu paljon myös sitä elämän namipuolta.

 

Toki hiukan arveluttaa ja kauhistuttaa, jos tämä suru nousee trendinä niin vahvaksi, että mennään jo aivan rajoille saakka. Kun suruun yleisesti liitettävät masennukset ja itkut nähdään pelkästään kauniina ja tavoiteltavana asiana. Siihenhän saattaa herkempi jopa koukuttua, hakee surua jokaisesta asiasta, päivästä ja elämästä, koska on muodin harjalla elämän mollivoittoisuuden vuoksi. Entäs jos siitä ei enää kykene irrottautumaan, kun trendi oli ja meni? Hmmm, mitäs sitten? Toki taas sen kun näyttää haavoittuvuutensa ja surunsa, se ehkä auttaa myös muita näitä asioita kohtaamaan, kenties löytämään vertaistuen voiman, tässäkin.

 

Olen kirjoittanut joskus aiheesta sumusilmä, se kuvastaa mielestäni katsetta, jossa on suru, sumeus, utuisuus ja haavoittuvuus. Se on pintaa syvempi katse ja se on jollakin tavalla raadollinenkin. Kun siihen törmää omalla kohdalla, saattaa jopa säpsähtää surun voimakkuutta. Tai kuinka avuttomaksi siinä itsensä tuntee, kun sen aidon surun kohtaa tai näkee toisen silmissä. Jännä, että sen mieltää olevan silmissä, sillä kyllähän kehonkielikin paljon kertoo tunteista. Jos on oikein surullinen, kyllä se näkyy olemuksessa muutenkin, kuin pelkästään sumuisina itkusilminä, kyllä se hauraus, haavoittuvuus huokuu, kun se tarpeeksi syvältä tulee. Itkuhan myös puhdistaa, se on myös hyvä muistaa! Kun tunteet myllertävät, itkun kautta voimme siis palauttaa elimistömme lepotilaan, kannattaa siis olla surussaankin välillä ylitsevuotava...

 

Huomenna täällä on Yhessä-festivaalit. Tulukaapa moikkaamaan, meidän Huuhaa-perheemme jalkautuu sinne. Mukana on tauluja, mattoja, kaiken maailman kädenjälkiä. Eihän sitä edes itse tiedä mitä kaikkea huomiseen mennessä keksimme, mitä jälkiä saamme aikaiseksi... Kuinka sinne päädyimme, tai mistä idea lähti, se vain tuli samaan aikaan kahdelta eri ihmiseltä. Joten tartuimme tilaisuuteen, toivotaan siitä tulevan kivan päivän. Aurinkoa, ihmisiä, hyvää festarifiilistä ja tietenkin myös ostavia asiakkaita... Huomennakaan emme halua olla koko päivää surumuodin aallonharjalla, toivon tytöillekin ilon aallonharjoja ja pilkettä silmiin.