JOKO?

Joko se yö taas meni, kevät siinä sivussa? Joko tuo aamukahvikin ehti jäähtyä? Joko on kesäkuu, pian juhannus? Joko nuo lapset koulunsa lopettivat? Joko ne ovat pian aikuisia? Jo, jo, jo ja jo.

 

Tuossa aamuvarhaisella takaterassilla istuskelin, varpaita palellen ja kahvia ryystäen. Joko itse olen pian eläkeiässä? Siitä ei ole pelkoa, mitä ilmeisemmin eläkeikä karkaa yhä kauemmaksi. Hyvä minun kannaltani, jos noin niin kuin asiaa ajattelee, enpähän tunne olevani niin kypsä, siis ikäihminen, kun on vielä niin ja niin kauan eläkeikään. Pikkuveli sanoi minulla olevan harmaita hiuksia, ihan ääneen ja yllättyneesti. Joko sen muutkin huomaavat? Sillä itsehän niitä hopeisia kiiluvaisia olen jo useamman vuoden peilaillut. Toisaalta äidin puolen suvussa on todella upeaa hohtavaa hiusta tarjolla, josko sen sävyn perisin.

 

Kevät on mennyt tavallaan säästöliekillä, kaiketi keväthorroksessa. Joko on toukokuu, kuukausi sitten säpsähdin? Jotensakin mielen asetukset, ihan ilmojenkin suhteen, jäivät tuonne maaliskuulle, ehkä huhtikuulle. Koko kevät on mennyt odotellessa, no mitä, no sitä kevättä.

 

Viikonloppuna saimme olla kahden kummilapsen ylioppilasjuhlissa. Huikeaa ja hämmentävää. Samaan aikaan saamme myös hämmentyä nuorten aikuisuuden suunnitelmista, ihan pitää sivistyssanakirjaa käyttää, jotta kummitäti honaa mitä he elämältään tavoittelevat. Huikeita visioita ja selkeitä suunnitelmia. Tavoitteellista. Eli viikonloppu meni iloisessa juhlahumussa.

Kummitytön juhlissa päätin esittää siskoni kanssa räpin juhlakalusta, sekä puheen. Voi noita omien lapsieni ilmeitä ja häpeää, kun meikämamma räppäsi. Tulipahan tehtyä taas jotain pahemmin suunnittelematonta, heittäydyttyä mukavuusalueelta aika kauas. Toisaalta jatkuvasti tunnen tekeväni näitä mukavuusalueelta loikkauksia, haen rajojani, vedän övereitä. Ei tämä elämä nyt liian tosikkoa saa olla, minusta ei ehkä saa kukkahattutätiä ja konservatiivisen hillittyä millään. Jokohan sen omakin perhe tajuaa? Jo! Hävettäähän se hiukan taas jälkeen päin, mitähän oudommat vieraat ajattelivat, mutta ihan sama. Hah hah haa, hauskaa oli ja systeri, eli juhlijan äiti, samoilla taajuuksilla... Mukavuusalueilta poistuminen, repiminen ja nykiminen menee verenperintönä. Minkä sille voi kun juhlapäivän aamuna alkoi vain räppitekstiä sielun syövereistä puskemaan, olihan siihen tartuttava. Ihan pakko. 

Illalla omani, tytöt siis, ääneen miettivät, josko omat juhlansa ottaisivat vaikka rahana, virallisesti juhlimatta. Onhan pelko persuuksissa että mamma vetää sielläkin jonkin oman nolo-show'n. Niihin juhliin on vielä aikaa, sitähän ei tiedä minkä uuden aluevaltauksen meikä ehtii oivaltaa ja keksiä ennen sitä. Burleski, tulennielentä, rumpusoolo, steppaus, uusi musiikkigenre, haiku- tai tankarunous, virsilaulanta, valepappeus...

 

Jokohan haudalle voisi kohta kukkia enemmänkin istutella, tekisi mieli tehdä lapsemme näköinen iloinen, värikäs kesähauta. Onhan tuokin mieliteko? Osa kummuista on jo tasoitettu, jokohan lapsemme kumpu? Eilen en käynyt, viikonlopun aikaan kävin useinkin juttelemassa haudalla.

Niin se aika vierii, kyyneleet ajoittain kierii...

Ensimmäinen kesä ilman tuota ihanaa hörisijää, halaajaa, lahjakasta, viisasta Aurinkolastamme. Paljon on muistoja tasan vuodenkin takaa, kalenterimerkintöjä. Alkaa käsillä olla ne vuosipäivät, jolloin alitajuntani kertoi syövän nostaneen päätään, lapsemme olemus muuttui. Itsellä "happitaso" pieneni, hetkellinen hengityksen helpottuminen katosi, toivo alkoi hiipumaan, puristus ja huoli muuttui yhä konkreettisemmaksi. Kaikki tuntosarveni äärimmilleen pingottuivat, jälleen.

Samaan aikaan tunsin, kuinka lapseni lipui päivä päivältä kauemmas, lähemmäs kuolemaa. Jouduin hänestä luopumaan joka päivä vähäsen, joka päivä enemmän. Se oli kuin hiekka joka vain valui sormista, kun todellisuus hahmottui yhä selkeämmin. Kuinka avuton siinä on äitinä olla, onhan se. Samaan aikaa yrittää vain ja ainoastaan parhaansa, kaikkensa mitä voi. Joka päivä pelkäsin, joko se päivä tänään tulee? Pikku hiljaa elokuusta syyskuulle siirryttäessä sitä jopa toivoi, että joko se päivä tänään tulisi? Sillä hiipuvaa lasta, omaa rakasta on äärimmäisen vaikea seurata, kun tietää ettei ole vaihtoehtoa kuin päästää menemään. Voiko muuta toivoa, kuin että lapsi pääsee kärsimyksistään, saa kivuttoman ja kauniin levon. Samaa olen jutellut useidenkin läheisten kanssa, jotka ovat omansa syövälle menettäneet. Mitään muuta ei toivo, kuin että kipu ja kärsimys helpottaisivat, se on myös lukuisien potilaiden oma harras toive. Sitä on vaikea ymmärtää tai selittää sellaiselle, joka ei ole elänyt siinä rinnalla, todellisuudessa. Jopa syöpähelvetissä. Se tekee niin kipeää, kaikille, saati itse potilaalle.

 

Mietin myös usein, pidänkö yhä liiaksi kiinni kuolemassa, menetyksessä, syövässä? Milloin se on liiaksi roikkumista, enkö osaa päästää irti. Vai onko se vain elämääni, tätä todellisuutta, joka kuuluu yhä päiviini. Kuuluuko minun vaieta asiasta, unohtaa. Vai saako lapsemme kulkea yhä päivittäin tarinoissani, ajatuksissani. Teksteissäni. Joko minun kuuluisi jättää hänet tekstieni ulkopuolelle? Joko muut ovat aiheeseen kyllästyneet. Ihan sama, toisaalta mitä muut ajattelevat tai asian määrittelevät. Eihän sitä pysty ennalta kukaan määrittelemään, ennen kuin se on omakohtaista, kuinka suree tai kuinka elämä jatkuu läheisen kuoleman jälkeen. Tämä on nyt vain annettu minulle elettäväksi, koen jopa, että jaettavaksi tarinaksi. Uskon tällä naputtamisella olevan tarkoituksenkin, muillekin kuin itselle. Sillä hän putkahtelee päivittäin yhä arjessamme, mikä on minusta ihana asia, yhä sukulaisetkin puhuttelevat häntä nimellä. Sekoittavat sisaruksiin, muistelevat, vertaavat, jakavat tarinoita. Aurinkolapsemme ei ole tabu, enkä usko hänestä sitä koskaan tulevankaan. Suru elää, muuttaa muotoaan, hakee paikkaansa...

 

Eilinen oli vieraspäivä, kutsuin urakalla niitä, joiden viime viikon vierailuja en voinut ottaa vastaan. Viisi vierasta, ihan hyvä määrä. Yksi vieraista oli entinen syöpälapsi, sairaalakaveri. Kuinka hänkin muisteli lastamme, erittäin luonnollisella, ihanan lapsellisella tavalla. Kauniisti, ilman mitään tabuilua tai paniikkia. Kävi katomassa seinämaalaukset, sängynpaikan, katseli kuvaa, palavaa kynttilää, muisteli, nimeltä jutteli. Samoin pari viikkoa sitten sairaalakaveri perheineen oli meillä yökylässä. Serkkupojatkin kyläilivät meillä ja minusta on ihana kuinka pienetkin yhä puhuvat nimellä, katsovat kynttilän palamista, kuvaa, käyvät haudalla. Se on luonnollista, lämmittää.

Ylioppilasjuhlissa oli ihana nähdä lapsemme vaatteita ja kenkiä juhlissa mukana. Lapsemme muisto elää niin monilla ja luonnollisilla tavoilla lukuisissa perheissä, serkuissa. Näin toivon sen jatkuvan edelleen, raskaanakin tositarinana, mutta myös kauniina. Olen kuullut myös kasvatustavoista, joissa kielletään puhumasta kuolemasta, tai kielletään jyrkästi moinen todellisuus että lapsikin voi kuolla. Minusta se on kauhea karhunpalvelus, sillä se on valitettavan totta monenkin lapsen kohdalla. Kuinka suuret traumat siitä sitten jää, jos moinen todellisuus lankeaakin lähipiiriin ja elämän tämäkin puoli paljastuu. Kun ei kukaan voi itse päättää, valita, haluaako moista asiaa elettäväkseen. Tuskin minäkään olisin moista omaan elämäntarinani ostoskoriin kerännyt, jos olisin saanut valita. En todella!

 

Kiertelen siis yhä haudoilla, paljonkin. Emme ole todellakaan ainoita lapsensa menettäneitä. Emme nyt emmekä tulevaisuudessa, se on raskas fakta tajuttavaksi, mutta niin totta. Onhan sekin lapsensa menettämistä, kun vanhemmat hautaavat aikuisen lapsensa. Toki mittasuhteet ovat erilaiset, perspektiivi toisenlainen, mutta ihmismielen mukaan se on luonnoton marssijärjestys. Edelleenkin olen kiitollinen, että lapsemme ehti elää noinkin pitkään, jättää tarinansa ja persoonansa sydämiimme, saimme häneen tutustua. Että hän oli lainassa meillä tuon ajan. Päivääkään en vaihtaisi pois, toki terävimpiä särmiä voisi paniikeilta ja kauhuilta, kivuilta hioa hiukan pehmeämmiksi. Mutta ilman niitä tarina olisi ollut erilainen. Kaikella on puolensa, nyt asiat ovat lapsellamme hyvin. Meillä muillakin kaiketi, kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä... Miltä ja kenen kantilta katsoo ja asiaa tuumailee.

 

Jokohan voisin imuroida? Kello on jo paljon verrattuna vähään, päivä pitkällä. Joko, jos vaikka mitä... Joko kuovin aamun lähtökuopissa, jo!