KAMERAKAMMO

Luulin tekeväni ihan jotain muuta, mutta näköjään kirjoitan. Jää nähtäväksi mikä minut tähän naputtelemaan ajoi.

Lunta, toukokuun yhdestoista, jotensakin koomista. Illalla saimme todella paksun lumipeitteen pikkupakkasen kera. Ajelin nuorisojoukon kanssa vähän kauempana, siellä ei lunta ollut, mutta kun lähestyimme kotikaupunkiamme alkoi puhdas lumi peittämään pellot, notkumaan puiden oksilla ja heinänkorsissa. Olihan kaunista, upeita kuvia napsimme ilta-auringon valossa, joka leikitteli puhtaan lumen kanssa. Sitten iski hiukan paniikin tunne, kun on alla nuo kesätassut, joko se vetää ihan mustalle jäälle vai pysyykö vesikelinä. Lämpötila laski pykälä kerrallaan, kaksi ja puoli oli kylmimmillään pakkasta. Eilen aamulla systeri auton tuulilasiin pystyi päivämäärän kirjoittamaan, sen verran oli lasit jäässä. Illalla ajattelin kuovipolosia, myös muut pikkulinnut ja siilitkin niitä polosia ovat, mutta kuovit konkreettisesti iltakymmeneltä lumisen pellon päällä kiihkeästi räpyttelivät. On sapuska tiukassa... Varmaan harkitsevat paluulentoja jo etelämmäksi.

 

Pääsin, ilmoittauduin ja jouduin eilen studiokuvauksiin. Olin siis kuvauksissa kuvaajan harjoituskappaleena. Riippuu miltä kantilta asiaa ajattelee. Minähän inhoan kameran edessä olemista, eikä minusta juurikaan kuvia löydy. Olen suorastaan kamerakammoinen ihminen. Paljon on kuvia napsittu, mutta minä olen monissakin kameran takana. Onneksi nykyään on kännyköissä hyvät kamerat, sillä on tullut ikuistettua paljon myös omakuvia, lähinnä yhteiskuvia Aurinkolapseni kanssa sairaalakeikoilta ja yhteisistä jutuista. Pääsääntöisesti ne ovat tilannekuvia ja tällä hetkellä suunnattoman tärkeitä. Onneksi niissä hetkissä tilanne, tunne ja hetken ainutlaatuisuus on mennyt kamerakammoni ohi.

Kuinka vaikeaa on ja kuinka kaukana olen mukavuusalueeltani kameran edessä, kuvattavana. Tämäkin on asia, jossa ilmeisesti voi oppia ja kehittyä. Kuvaajakin tarvitsee harjoituskappaleeksi sellaisia, joille se ei ole helppoa. Sillä en todellakaan ole ainoa kamerakammoinen ihminen. Eilinen oli hyvää harjoitusta molemmille, sekä kuvaajalle, että meikäläiselle. Itseinhoissani sitten päätäni kallistelin, kameraan tuijotin ja yritin olla rento. Hartiat nousi, olemus jäykäksi muuttui, leukaperät kiristi, silmät räpsyi, katse hapuili, yllättävän helposti alkoi leuka nousta, kait minä kaksariani pelkään, hah haa. Yksi mukana olleista tytöistä nauroi, että minusta saisi helposti noitakuvasarjan pääsisäiskortteihin, sillä kun lonkkakipu antoi sätkyjä ilmeeni muuttui kuulemma noidaksi. Kyllähän se naama värähtää, kun kipu sätkyttelee, mutta ihan noitakuvasraja, hauska idea...

Pari viikkoa sitten näyttelyesitteeseen tarvitsin kuvan. Mummelit olivat tehneet omat esitteensä suit sait sukkelaan, meikäläinen jumitti. Yhtenä päivänä sitten oli sellainen hetkellinen leppoinen fiilis yhden typyn kanssa. Hän antoi kameran laulaa ja nauroimme aivan räkänä, harva kuva onnistui. Kuinka monta ilmettä ja tunnetta ehtii meikäläisen naamalla vilahtaa. Asentojen luontevuudesta nyt puhumattakaan. Samalla pystyi näkemään paljonko väreillä ja valoilla on merkitystä. Kun kietaisee kaulaan oikean värisen huivin vaikkapa, se voi pelastaa koko naaman, antaa terveemmän hehkun, korostaa silmiä ja niin pois päin.

 

Eilisessä sessiossa leikittelimme erivärisillä huiveilla, taustoilla ja silmälaseilla. Yhtään ainoaa kuvaa en nähnyt. Lähtiessä sanoinkin, että tulen joka tapauksessa saamaan inhonväristyksiä valmiista kuvasta, eikä se suinkaan johdu kuvaajasta tai kuvankäsittelystä, mutta kun on niin  raaka itseään kohtaan ja pois mukavuusalueeltaan. Kun ei ole tottunut katsomaan kuvia itsestään. Huomasin myös kuinka paljon vaate vaikuttaa, vaikka sillä ei kuvassa itse asiassa ole merkitystä. Ideana oli pukea mustaa päälle, ja sitten leikitellä noilla huiveilla ja laseilla, koruilla ja valoilla. Mustahan on perus turvaväri, sitäkin löytyy. Mutta sitten kameran edessä jokin kiva musta retku ei tunnukaan luontevalta, turvalliselta ja hyvältä, vaikka se näkyy vain olkapäistä asti. Kun sen kanssa on epämukava olo, niin asia täytyy korjata.

Minusta otettiin kuvia myös taulujeni kanssa. Yhden otin mukaan aivan keskeneräisenä ja märkänä... se kun tuntui siltä, että haluaa mukaan niin raahasin sen. Taulunihan ovat siis isoja, joten tila-automme perä oli tarkkaan mitoitettu niiden kanssa. Itsestäni huomasin kuinka paljon vapauduin ja kuvaamisesta jopa hetkittäin tykkäsinkin, kun mukana oli itselle luontevaa rekvisiittaa. Kaikin puolin kamerakammoni löysäsi taulujen kanssa. Niitä kuvia jopa odotan nähtäväkseni, näin se ajatus muuttuu tilanteen mukaan.

 

Paljon on puhuttu valokuvien voimauttavasta tehtävästä ja kyvystä. Sellainen asianakin kiehtoisi kovasti, uskon auttavan lukuisiin asioihin. Olen myös saanut tutustua ihmiseen, joka elää ja kuvaa ihmisiä ammattimaisesti tämänkin aihepiirin kanssa. Meitä kamerakammoisia nimittäin riittää. Kun sitten ulkopuolisena kuvia katsoo, ei todellakaan tiedä millaista karhunpainia siinä on käyty ja mitkä asiat ovat kamerakammon takana. Tämähän on osoitus myös kuvaajan loistavasta ammattitaidosta ja ymmärryksestä, kannustuksesta ja kuvaushetken tunnelman luomisesta. Mitä kaikkea kamerakammo kätkeekään sisälleen, mistä se on seurausta. Kuka tietää.

Aikoinaan, siis kaksikymmentä vuotta sitten, kun menimme naimisiin. Halusin ehdottomasti ulkokuvaukset. Sääkin saattui mitä mahtavin, mutta kuvaaja meinasi luistaa toiveistamme koska onhan se nyt vaikeaa raahata vehkeet puistoon ja kuvata siellä... Vaikka asiasta oli sovittu. Niinpä hän ensiksi halusi ehdottomasti napsia studiokuvia. Ai että, olihan kankeita, luonnottomia ja muistan etten viihtynyt yhtään. Sen kyllä näki kuvistakin, yhden studiokuvan hyväksyin. Mutta sitten kun pääsimme luontoon, kirkkopuistoon, koivujen alle, sammaloituneille kiviaidoille, auton kylkeen... Kuvat ja tunnelmat olivat aivan toiset. Jopa juhlanäyttelyynsä kuvaaja yhden kuvistamme suurensi ja kehysti. Itsekin olin niihin kuviin jopa tyytyväinen, se on paljon se. Kuinka meikäläinen vapautuu ja muuttuu siedettäväksi kuvattavaksi, kun on tunnelma ja rekvisiitta kohdallaan. Jälkeen päin olen hyvilläni, että vaadimme päästä ulos kuvattavaksi, vaikka kuvaajan kantilta aita olisi ollut matalampi studioasetuksilla. Mutta sehän kertoo myös kuvaajan ammattitaidosta kun saa kuvattavista parhaat otokset.

 

Viime vuoden aikana, kun Aurinkolapsemme oli vielä keskuudessamme. Pyysin, ehdotin, toivoin ja odotin lukuisia kuvia minusta tyttöjeni kanssa. Yleensä toivoin kuvia joissakin juhlissa tai muka tärkeämmissä tilanteissa, harmittaa että olisihan tuota voinut arkiasetuksissakin hetkiin tarttua koko lauman kanssa. Niitä ei vain otettu, milloin mistäkin syystä. Milloin kukakin pisti vastaan, kapinoi tai tilanne oli ja meni. Vuosi sitten äitienpäivänä tiesin sen olevan Aurinkolapsemme viimeisen. Muistan kuinka konkreettinen se tietoisuus oli. Vietimme kesällä myös yhden typyn rippijuhlat ja Ukkokullan synttärit. Mutta aina kuvat jäi ottamatta, niille olisi nyt niin suuri merkitys. Rippijuhlissakin poseeraan kolmen kanssa, koska pyörätulissa olevaa lastani ei tuotu homman vaikeudesta johtuen siihen hetkeen. Vaikka yritin sanoa, että minulta puuttuu yksi lapsi tästä kuvasta. Ne olivat minulle sellaisia vaikeita hetkiä, tietoisuuden tiedostamista, jopa harjoitusta tulevasta, näin tulee käymään... Tässä asiassa esitin toiveita ja pyyntöjä, kaiketi liian kainosti ja liian ohimennen, koska niihin ei tartuttu. Enkä tietenkään voinut ääneen toitottaa, että otappas nyt kuva, sillä tiedostan menettäväni yhden lapseni ennen seuraavaa juhlaa. Toki jos olisin moisen käynyt kameraihmisten korvaan sihisemässä, kuvat olisi varmasti otettu, en siis syyttele ketään, mutta  ne hetket oli ja meni, ne eivät koskaan palaa. Mutta kun tässä kamppailin minä kamerakammoni kanssa, ne hetket, juhlat ja tilanteet lipuivat käsistä. Yksi ainoa yhteiskuva on otettu vuosi sitten äitienpäivänä, vasten valoa, hämärässä hoitolaitoksen nurkassa äitini kanssa, siinä olen kaikkien tyttöjen kanssa yhdessä... Niin ne yllättävätkin otokset, hetket, nousevat arvoon arvaamattomaan. Monessa muussakin asiassa.

Viimeisin yhteiskuvakuva minusta Aurinkolapseni kanssa on sairaalasta. Suukottelen kuvassa lapseni otsaa, hän makaa sängyllä selällään, tyytyväisenä ja niin kauniina omana itsenään. Kuva on kaunis, lämmin, mutta tarkemmin katsottuna siinä on paljon enemmänkin, jotain elämää suurempaa, ainutlaatuista ja konkreettista. Lapseni jalkaan on kiinnitetty lappu, jossa on kuolinaika, se kertoo sen hetken todellisuuden...

 

Kirjoitin siis kamerakammosta, kuvaamisesta ja kuvien merkityksestä. Kaiketi se oli nyt se alitajunnassa möyrinyt asia. Kun illalla saavuimme kotiin olin moisesta poseerauksesta todella poikki, kaivauduin hetimmiten peiton alle ja nukuin aamuun. Kait minä moisesta niin rasituin, hahhaaa, vähäkö kävin rasittamassa, tein jopa elämäni rasitustestin kameran edessä. Mutta yllättävänkin hyvin jaksoin siinä rasittua, tunti likipitäen meni minun kuvaamisessa. Mutta onhan se nähty, että ihminen voi kehittyä ja oppia lukuisissa asioissa, kunhan poistuu vain omalta mukavuusalueeltaan.

 

Nyt hypähdän imurin kahvaan, ja aloitan sen minkä piti heti aamusta aloittamani, eli maalaamisen. Jännänä odotan, mitkä tunnelmat, värit, aiheet ja tunteet minua maalatessa vie. Maalatessa olen niin turvallisella maaperällä, enkä tunne minkään sortin kammoa mihinkään. Ai niin, pitääpä taas kertoa yksi tai kaksikin saatumaa, jotka olen tällä viikolla kokenut. Kävin yhtenä aamuna laboratoriossa, syömättä ja ennen kaikkea aamukahveja juomatta, eli olin siis todella hitaalla. Kun sitten labrasta lähdin, avasin sellaisen painavan metallisen sähköoven. Samaan aikaan tunnistin ja moikkasin takaviistoon yhtä tanssikurssikaveria. Näinpä sitten tohelona kävelin täysillä päin sitä painavaa metalliovea, poks vaan. Heräsin kyllä, tuli ohtaan niin että paukahti, lasit meni kieroon ja nokkavarteenkin sattui, kun levittäydyin kahden puolen ovea kädet levällään. Pelkäsin saavani mustat silmät moisesta tällistä. Sitten maalatessani olin niin uppoutunut, etten Tollo-kissan toiveita kuullut. Näinpä Tollo sitten hyppäsi pöydälle viereeni huomiota hakemaan. Samaan aikaan minä olin aukaisemassa tiukkaa tussintuppea, joka yllättäen aukesikin ja osuin suoraan tupilla ja nyrkilläni kissaa silmään. Siitäkös kissa sinkosi lattialle, suoraan taas jätesäkin päälle, johon olin valutellut turkoosinkukertavaa maalia, joka oli vielä lammikkona. Minä tietenkin hädissäni ja kauhuissani nappamaan kissan kiinni ja pöydälle nostamaan, katsomaan menikö silmä puhki vai poskelle. Ei mennyt, mutta samalla maalitassukissa hyppäsi taululleni ja siitä ympäri huushollia. Kuulemma niitä tassunjälkiä oli löytynyt muualtakin kuin taulusta... Mutta olihan se onni, että silmät säilyi, niin minulla sen sähköoven kanssa kuin kollilla tussin ja nyrkin kanssa.

 

Nyt olen siis kammoni ulkoistanut, teillekin jakanut, on aika ryhtyä elämään tämän päivän kanssa ja jäljellä olevien kammojeni. Koskaan ei tiedä mikä on viimeinen tai ainutlaatuinen kuva, jonka ikuistamme, tulemme napsanneeksi ihan ohimennen. Onneksi Aurinkolapsemme ei koskaan karttanut kameraa, hän oli sen edessä aina loistava, ilman kammoja. Yritän itsekin ottaa opikseni tästäkin kokemuksesta, ainakin tänään eilinen maistuu ihan kohtuulisen hyvältä. Onneksi tulin lähteneeksi... ja näin syntyy taitavassa kuvankäsittelyssä ja ammattitaidolla studiokuvasarja minä ja kamarakammoni. Hahhhh, haaah, huomasitko kirjoitusvirheen, kamArakammo, sitäkin elämä on kamerakammon lisäksi!