PAREMMALLA PUOLELLA

Eilen minulle kaupassa salaattihyllyllä sanottiin, että taidamme olla jo paremmalla puolella. Surussamme. Totta joo, ja toisaalta ristiriitaistakin. Milloin on paremmalla puolella, kuuluuko minun olla ja päästä paremmalle puolelle. Mitä se parempi puoli tarkoittaa? Voinko ajatella että lapseni se on paremmalla puolella, enkä minä. Mikä on paremman vastakohta, huonommalla puolellako? Onko aktiivinen suruaika huonommalla puolella oloa?

Koen olevani toki paremmalla hapella, tyynempi asian suhteen. Mutta joka ainoa päivä todellisuus satuttaa, hulvahtaa ikävän tunteina pintaan. Samaan aikaan syyllisyys siitäkin, jos joku päivä ei niin kauheasti asia mietitytäkään. Vaikka tietoisuus on aktiivisesta asian pyörittelystä huolimatta olemassa.

 

Joka ainoa päivä käyn läpi lapseni viimeiset hetket, katseen, hengityksen, irti päästämisen. Se on minulle konkreettinen paremmalle puolelle siirtyminen elämästä ja syöpätodellisuudesta. Samaan aikaan mietin, kuuluuko moinen hetki yhä uudelleen elää, tiedostaa, tajuta. Mitä ilmeisemmin kuuluu, vaikka kuinka olisin paremmalla puolella. Se on osa minun kokemuspohjaani, elämän huippukohta, sellainen jota kaikki eivät onneksi joudu koskaan kokemaan. Huippukohta sinänsä, että sen levollisuus ja kauneus tekee siitä huipun. Samaan aikaan mietin, olenko minä nyt juuri sellainen äiti joka jään tähän asiaan niin kiinni, että jauhan sitä yhä, aina ja vain. Vaikka olen yhä enemmän paremmalla puolella. Saanko jauhaa, mitä minusta ajatellaan. Ajatellaan mitä ajatellaan, eipä sitä kukaan tiedä kuinka reagoi, kun joutuu nokatusten aihepiirin kanssa.

 

Mutta nyt olen yön paremmalla puolella, aamussa. Mitä, kirjoitanko minä aamulla, onpas outoa. Kyllä sitä on ihminen tapojensa orja. Mutta kun nousee ylös on kauhea määrä ajatuksia päässä, joita on yön aikana pyöritellyt. Onhan se hyvä hiukan jäsennellä, ja minähän jäsentelen naputellen.

 

Huushollissamme pyörii myös yksi hoitokoira, pentu vielä. On ne ihme elukoita meillä, kollitkin, moisen hyväksyvät tänne pyörimään. Mutta aina on tilaa yhdelle, kenties kahdelle, miksei kolmellekin uudelle nelijalkaiselle. Tai pitäisikö laajentaa kaksijalkaisiin, vaikka kanoihin. Kuinkahan ne tulisi nykyisten kanssa toimeen. Vanhin kolleista, Väinö, täyttää pian seitsemän vuotta. Niin se aikalaskuri elukoillakin raksuttaa isoilla lukemilla. Toisaalta eilen laskeskelimme, että kissoilla saattaa olla parikymmentä vuotta elinikää, aluillaanhan tuo matka vasta kollilla on. Onko kollimme elämä ollut paremmalla puolella siitä lähtien kun meille muutti, pensaan alta löytynyt kissanpentu kun on. Haluan uskoa, että Väinö sai meillä kissanpäivät, ainakin se muka hyvin tyytyväistä esittää.

 

Eilen nuorin kissoistamme, Tinka, makasi karvamatolla auringon luomassa valokolmiossa. Loistava ajatus, maata ja pestä itseään juuri siinä kirkkaassa ja lämpimässä valokiilassa. Ei ne tyhmiä ole, hakeutuvat valoon ja nauttivat. Meidän mattotehtaassamme syntyy virkattuja pitsimattoja, aika nopeallakin tahdilla. Kissat pitävät niistä kovasti ja kesken virkkauksenkin valtaavat matot. On muuten sekin jännää, että koiratkin valitsevat pyöreän muodon makuualustakseen jos mahdollista. Kokeile, tee testi, mikäli sinulla on lemmikkejä. Vaikka lannevanne, sinne ne sisälle menevät. Tai imurin letku, sekin pyöreä muoto käy. Saati sitten pienet pyöreät matot, joita meillä on eteisessä. Niissä koirat tykkää kippuralla nukkua.

 

Huhtikuu, niin se kevätkin on paremmalla puolella. Jatkukoon tällaisena, loskakelejä en kaipaa. Tosin kesäkengät ja -takit kuumottavat jo tytöillä. Olen saanut kuulla, että he tekevät itse päätöksen koska aloittavat niiden käytön. Kuulemma huhtikuussa siirtyvät kesävaatteisiin. Siinäpä siirtyvät, jos on lunta satanut ja pakkanen paukkuu kunnon lukemissa. Ainakin tämän viikon ovat kuuliaisiesti kulkeneet talvitamineissa, pipot syvällä.

Puolen yön paikkeilla ajelin tanssimasta kotiin. Mielettömän kaunis tähtitaivas ja erittäin terävä suunsirppi. Pikkuinen pakkanen. Kuivat tiet, sai rentona ajella ja tähtiä tsiikailla samalla. Kävin muutaman tunnin hytkymässä. Kroppa muistutteli, ettei enää ole ihan sillä paremmalla puolella, alkaa olla jos mitä vaivaa. Mutta kyllä minä hytkyin vaivaisuudestani huolimatta. Sain oppia, tai siis minua yritettiin viedä joihinkin uusiin kuvioihin. On sitä meikäläinen melekonen jyrä, kun ei vientiä usko, vaikka kuinka yrittää käskyttää. Yksikin mies ääneen nauroi, kun änkesin aina väärään suuntaan, että pitääkin viedä sen verran napakasti, niin että minäkin ymmärrän. Ehkä neljännellä kerralla sama kuvio, alkoi jo hahmottumaan. Olihan hauskaa, on se onni että osaa omille vajauksilleen nauraa. Mutta joskus ne kuviotkin saattaa sitten kolahtaa, ne osaakin eka käskystä. Eilen olin hiukan jyrä ja jäärä, myönnän, mistä lie syystä. Välillä sitä luulee olevansa tanssiessa sillä paremmalla puolella, vietävissä, mutta ei aina.

 

Tämä viikko on ollut taas mielenkiintoinen, uusia ulottuvuuksia ihmisissä, yhteydenotoissa, ajatuksissa, uusia innostavia ajatuskuvioita useidenkin asioiden suhteen. Yhtenä päivänä sain peräjälkeen kolme pitkää puhelua. Jännä, kuinka kaikki soitot ruuhkautui samalle aamupäivälle. Liki kolme tuntia meni keveästi, mutta onhan joutilaalla aikaa. Myös vieraita on tällä viikolla käynyt. Liekö muutkin kaamoksensa kanssa paremmalla puolella, kun alkavat aktivoitumaan, vai oliko moinen ryntäys vain sattumaa. Oli miten oli, oli kiva saada puheluja ja vieraita. Olla kotonakin sosiaalinen.

Eilen iltasella paistoimme lohta, salaatilla ja perunamuusilla. Kattausta tehdessä käärimme jätesäkit pöydän puoliväliin, katoimme astiat, iloiset servetit ja nostimme keltaiset kynttilät pöytään. Avot', kaunista ja herkullista, keskityimme olennaiseen. Jostain syystä yöllä moinen ajatuskuvio kävi mielessä, toistui. Meille se on arkipäivää, huuhaaelämää. Mutta entäs jos tekisin saman vieraille. Tai tehdäänkö muissa perheissä. Itse asiassa yhdet päiväkahvit on juotu tällä viikolla pöydän nurkalla, jätesäkkien lomassa, oli siinä muutama taulukin kuivumassa. Pensselit levällään. Talo elää tavallaan, tätähän tämä, kyllä minä ateljeen tarvisin, jotta arki voisi keittiössäkin rullata suhteellisen normaalisti. Silleen vaikka, että keittiössä voisi ruokailla ihan pöydällä ja ilman jätesäkkien rullailuja. Aika aikansa kutakin.

 

Muutama kuukausi sitten yksi vuosi sitten leskeksi jäänyt ystäväni sanoi, että hän kokee päässeensä pahimman yli surussa, liekö juuri sille paremmalle puolelle. Samoin yksi toinen, myöhemmin leskeksi jäänyt sanoi, että yllättyi itsekin kun nauru tuli syvemmältä kuin kuukausiin. Minusta nämä ovat tarkkoja havaintoja ja kertovat surutyön eri vaiheista, asioiden jäsentelystä ja vaikka siitä paremmalle puolelle pääsemisestä. Sytytin neidilleni kaksi kynttilää, pinkki ja kevään vihreä. Väri-ilottelulla ja valolla alkoi siis tämäkin lauantai, huhtikuun ensimmäinen. Kuulkaas, aprillipäivä. Ketähän jekuttaisi ja miten. Meille syntyi joka aprillipäivä sinisiä kissanpentuja, kun olin lapsi. Aina upposi ja oli yhtä uskottava tarina, on sitä ollut sinisilmäinen ja lapsenmielinen  koko ikänsä.

 

Nyt on tämä naputtelu saavuttanut päätepisteen, liekö sille valmiimmalle puolelle siirtynyt, paremmasta en nyt tiedä. Uusi aamu, uusi kuukausi, mitähän odotuksia tähän lataisi. Pitääpä alkaa miettimään ja suunnittelemaan. Nyt turautan viherpirtelön aamupalaksi, jospa sillä alkaisi ajatuksetkin rullaamaan ja vihertämään. Orastamaan.