HÄ?!

Hä hä hää, hä hä!?

 

Minähän hähätän kuin pääsiäisnoita, mitä ilmeisemmin moinen minusta iskee esiin pääsiäisen lähestyessä. Varsinainen noita-akka, hä hä hää. Minusta saa maskeeraamalla muuten aika pienellä vaivalla noita-akan, on kokeiltu. Kerran muinoin meillä oli systerin kanssa moiset "kuvaukset" menossa, ilmeisesti olin niin vakuuttava, että naapurin lapset säikähtivät totaalisesti. Eikä tietenkään tilannetta helpottanut se, että lähdin noita-akan tamineissa juoksemaan heidän peräänsä, rauhoittaakseni lapsia. No ei ne rauhoittuneet, hä, miksiköhän ei. Minulla oli käsissäkin sellaiset ryppyiset irtonahkat, taisi olla lisänokkakin, juoksin punainen valtava peruukki hulmuten, helmat heiluen. Jostain syystä minulle jäi köyryasento ja hähätys päälle juostessakin. Olin niin rooliini keskittynyt, etten muistanut juostessakaan normalisoitua. En saanut lapsia kiinni, eikä ne lohdutustani ymmärtäneet, taisi siskoni huutaa että ne pelkäävät minua, varsinkin kun perässä juoksen. Hä, miten ne nyt pelätä voi, tuttu ihminen, mutta kyllä ne voi.

 

Silmät ovat vielä puoliummessa, minulla oli vaikka mitä muuta mielessä, mutta istunkin koneella. Kirjoittamassa kaiken huipuksi jotain noitatarinoita. Kukahan tätä eukkoa oikein määrää ja vie.

Viimeisen kahden kolmen viikon aikana minulla on ollut sovittuja juttuja, useitakin, eri ihmisten kanssa. Jostain syystä kolme asiaa on jo peruuntunut, jopa useita kertoja. Hä? Mistä se johtuu, tietenkin syytän itseäni ja haen omaa viallisuuttani asiassa. Samaan aikaan se on myös sattumusten, tapahtumien ja ruuhkien suma, useiden päällekkäisyyksien kasauma. Mutta silti harmittaa, ennen kaikkea mietityttää kuinka se nyt näin. Hä?

 

Miten minä olenkin tällainen hissura, heti olen luulemassa että moiset asiat, peruuntumiset, johtuu itsestäni. Mietin olenko ne itse aiheuttanut, syyllinen johonkin, ollut tyly, käsittänyt väärin, painostanut, olen vain torjuttava, liian päällekäyvä, liian tunkeva hyöky, pelottava höyry. Sillä kyllähän minä itsekin torjun lukuisia asioita, torppaan, kun luotan vaistoihini. Mutta useimmiten torppaan heti, en ala millekkään. Tai kyllähän sen tietää, kun on pitkä historia koulukiusaamista ja yksinäisyyttä, itsestäänhän ne viat löytää. Pienen mielen kombo, jossa jokainen asia liittyy toiseensa, samalla välillä pukkaa ruuhkaa monilta kanteilta. Kanteilta, jotka ovat täysin tietämättömiä toisistaan. Jostain syystä tässä kohtaa mielikuva lumen kolaamisesta isoksi kasaksi monelta suunnalta, pyörii mielessä. Olenko minä se kinos, johon kasataan, mitä ilmeisemmin, hä? Sitten se jätetään siihen odottamaan kevättä, sulamista, ennen kaikkea katoamista. Unohdusta etenevän kevään myötä. Kun tälle noita-akalle olisi niin tärkeää tulla pikkuhiljaa kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Löydetyksi. Hä?

 

Sain herätä tuoreeseen kahviin, luksusta, niin hyvää. Napakamman herätyksen antoi pikkumirri varpailleni, kun venyttelin. Kissaneiti syöksyi puremaan ja haki leikkikaveria, aamupalaa myös halusi. Toiset pelkäävät kissoja, ihan noista niiden varpaisiin tai nilkkoihin syöksymisestä johtuen. No, onhan ne melekoset naskalit, jos pääsevät yllättämään, mutta moinen hyökkäily ja vaaniminen kuuluu kissojen perusluonteisiinkin. Se on sitä kissan elämää.

 

Jäin yksin kotiin, luksusta. Hirveä suma nupissa, mitä sitä tekisi. Yksinoloa välillä kaipaankin, sehän on ihan eri asia kuin yksinäisyys. Yksinolon olen valinnut itse, yksinäisyys on minut valinnut. Koirat kuorsaa vieressä, petit on petattu, ylimääräistä melusaastetta ei kuulu. Vain tasainen näppäimistön naputus. Niskojenikin rahinan kuulen, mitä ilmeisemmin se liki parinviikon takainen haudalla kaatuminen rahisuttelee yhä. On ollut hiukan liikerajoituksiakin, tuikkivia kipuja. Mutta sellaisen tällin jälkeen ei ihmekään.

Toki suma asioissa, joita haluan tehdä, joita pitää tehdä aiheuttaa myös kaaosta. Mikä on marssijärjestys, aloitanko pakollisista, vai siirrynkö suoraan tehtäviin asioihin, tekaisenko tekemättömiä, ohitanko rutiineja. Tiedän, että suma helpottaa kun saan ruksattua asian kerrallaan tehdyksi, hoidetuksi. Vai olenko eilisen todella napakasti aikataulutetun päivän jälkeen niin uhmakas, etten tee mitään pakollista. Jos vain heittäytyisin, vaihtaisin asennetta ja huomaisin saaneeni aikaiseksi jotain mikä olikin aamulla pakkoa. Hä? Samperin nuppi, ja sen aivoitukset, ärsyttävät. Miksi moinen suma, kinos nyt pitää tälle viikkoa antaa. Miksi se kevät ei vain voi hiipiä hissukseen, yksi lonkero kerrallaan, miksi sen pitää ottaa takapakkia, kinoksiksi asti. Niin miksikäpä ei, hä? Elämähän on ees taas vekslaamista, ei se aina mene omien aivoitusten mukaan, olen muutamaan otteeseen saanut sen huomata.

 

Nyt ärsyttää oma jauhaminen ja jahkaaminenkin, yhtä soutamista ja huopaamista. Ota nyt eukko itseäsi niskasta kiinni ja heittäydy. Hä, mihin, no vaikka sinne noitakeittoon. Mitäpä jos pyöräytän asiat tälle päivää päälaelleen, teenkin aivan ennalta suunnittelemattomia asioita, en minkään järkevän kaavan mukaan. Kunhan saan vain nuppiini ilonpisaroita, tekemisen riemua ja saan aamulliset syyllisyydet karistettua.

 

Otan siis ison kattilan, nokikylkisen. Laitan sen avotulelle, liekit nuolee sen kylkiä polttaen. Otan myös ison kauhan, saan kirkkaan valonliemen liikkumaan, pyörimään vinhasti, tärkeää on pyöriä myötäpäivään. Nakkaan sekaan kourallisen levollisuutta, saman verran itsetuntoa. Laitanpa moista vielä hyppysellisen lisää. Sitten anna hautua. Seuraavana on vuorossa ilon siemeniä, elämänkokemusta. Kontrastina surua ja ikävää, ne korostavat keiton muita makuja, saavat ne paremmin esille. Sitten viskaan olan kautta kerien luovaa hulluutta naurun kera, samaan aikaan ja toisen olan kautta terveyttä, jaksamista, voimia. Se on sellainen valmis mausteseos, koostuu useista eri ainesosista. Hä? Mitä puuttuu? No tietenkin miedolla lämmöllä kärsivällinen haudutus, hidas kypsyminen, makujen sulautuminen toisiinsa. Resepti tulee suoraan akan hatusta, maistuu joka kerta hiukan erilaiselle. Valmiin keiton voi vetää soseeksi tai jättää silleen että siihen jää pureskeltavaa. Tänään on pureskeltavan keiton aika. Kun keitto on hiljaa hautunut, heittänyt arominsa koko huusholliin, annostelen sitä lautaselle. Pinnalle ripottelen pieneksi silputtua rakkautta, se viimeistelee koko keiton. Rakkautta ei passaa keittää, se menettää tehonsa, se on se piste iin päälle tässäkin asiassa. Nyt noita-akka kietoo pelottavan olemuksensa kauniisiin väreihin, hymyilee peilikuvalleen, oikaisee kyttyränsä, on valmis nauttimaan alkavasta päivästä. Samalla tämä akka katsoo elämää vaaleamman punaisten lasien läpi, hymyilee aamulliselle aivomyrskylleen. Olipahan taas, tulipahan myrskyttyä. Mitä ilmeisemmin keiton huurut sen jo saivat aikaan, entäs sitten kun kattilallisen moista ihan syö. Mahtaa kuoriutua akasta ihana ihminen tälle(kin) päivää. Hä, hä hääää!

 

Enpä tajunnutkaan herätessäni, että keitän aamupalaksi noitakeiton. Hä? Aloin tekemään heti asioita, jotka eivät olleet pakollisten listalla. Nyt odotan innolla jatkoa. Hä? No tälle päivälle tietenkin, alkoi mielenkiinto heräämään, ennen kaikkea uteliaisuus...