SANASAIVARTELUA

Minä täällä taas, linjoilla naputtelen.

 

Niin kuin minä eilen hehkutin, että viha ei ole minua valloittanut, niin yölläpä valloitti. Sillä ei ollut mitään tekemistä omien valintojen kanssa, yön hiljaisina tunteina ja unien muodossa se puski tajuntaan.

Muistan kuinka unissani huusin ihan vapisten, niin että sylki roiskusi. Muistan kuinka itsekin ajattelin, nyt tulee vihaa minusta, joka tuutista. Enkä edes tiennyt noin kovaa vihaa minussa olevankaan, vaikka tiedän sen että jokaisessa on myös se vihansiemen. Enkö ole antanut sille tilaa, kun olen muka joka päivä ajatellut, etten päästä sitä valloilleen. Vaikka vihan kutkutukset tunnenkin, nytkö ne napsahti päälle, jäävätkö ne valvetilaankin. Kaiken tuon unessani analysoin, outo, olen.

 

Yöllä unissa puski eilisen päivän asiat, aivoitukset ja käsitteet yhteiseksi filmiksi. Yhden äidin kanssa juttelin siitä, kuinka jotkin pienetkin sanat, asiat, ilmaisut saattavat jäädä kaivelemaan alitajuntaan. Varsinkin epikriiseissä lauseet, tai sivulauseet, mitä ne pitävät tarkkaan ja oikeasti sisällään. Ja kun olen sanonut, että mielestäni minulla ja meillä on tarvittavat verkot surutyössä jo vesillä, olenko oikeassa. Pitäisikö oikeasti lähteä jonnekin oikein pohjamutia myöten ryvettymään, huutamaan, jakamaan, itkemään ja vaikeroimaan. Huijaanko kaikkia, itseämmekin, kun ajattelen ettemme lähde.

 

Unimaailmani liittyi siis sairaalaan, kas kummaa. Hortoilin siellä eri lastenosastoilla, sokkeloissa. Tajusin valtavan määrän uusia lapsia, letkuja, huoneita, uusia lääkäreitä. Minulle pläjähti tajuntaan siellä lukuisat uudet kohtalot, vaikerrukset, hajut ja tunnelmat. Muistin kuinka viha aloitti kasvunsa, kun huomasin hurjia tilanteita, väsyneitä vanhempia, paniikkia. Olin vihainen uusille tarinoille.

Mietin kuinka osastojen toiminnat olivat muuttuneet, siellä oli jopa mattoja lattioilla, jossa perheet saivat lasten kanssa leikkiä. Hurjaa oli ohi mennen tullen kuulla, milloin kenenkäkin suusta, niitä itselle alitajuntaan jääneitä lauseita. Niitä jopa joillekin lapsille isoon ääneen vanhemmat iltasatuina lukivat. Toistivat niitä, äänet vain voimistuivat aina kun minä tulin lähemmäksi. Ne suunnattiin ihan minun kuultavakseni. Kuulin myös lauseita, että äidin mielestä sitä ja täytä. Äiti ei antanut rassata, äiti puolusti, äiti vaati. Niinhän minä teinkin, kuusi vuotta, mutta ainoastakaan hoidosta, joka tarvittavaksi määrättiin, en kieltäytynyt. Päinvastoin. Olin leijonaemo lapselleni.

Lopulta kun sokkeloista pääsin palaverihuoneeseen, siellä olikin ihan pimeää. Tunnistin tuttujen lääkäreiden ja hoitajien äänet. Kuulemma myöhästyin, lastani koskeva palaveri ja esitelmä, oli pidetty ilman minua. Nimenomaan lapseni kuolemaa koskeva palaveri, tiesin ettei häntä enää ole. Silloin sain sen raivarin, jossa huusin, raivosin ja roiskusin. Annoin täys' laidallisen siitä, että se on vedettävä uudelleen, koska minun kuuluu olla paikalla. Tähänkin saakka olen saanut olla ajan tasalla ja mukana, myös nyt haluan olla paikalla, sillä onhan kyse minun lapsestani ja hänen kuolemastaan. Tunsin kuinka se viha tuli minusta ulos, ja mietin, olenko sisimmässäni näin suunnattoman vihainen lapseni menetyksestä, vai mihin tämä viha kuuluu. Tottahan toki olen vihainenkin kuolemasta, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, ettei se saa hallita ja sille löytyy valtavasti myös perusteita. Hyväksyn sen yhä, olen kiitollinen lukuisia kertoja saamistamme jatkoajoista. Mutta kuinka paljon vihaa niiden taustalle on jäänyt. Olen vihainen syövälle, lasten sairastamisille, epäoikeudenmukaisille kohtaloille, raskaille tarinoille, olen myös suunnattoman vihainen että aina vain uusille perheille annetaan sama koettavaa.

Unessakin ajattelin, että vedetään nyt se palaveri uudelleen, ettei jää mitään hampaankoloon ja saan kysyä jos on kysyttävää. Ja niin se palaveri otettiin alusta, istuin rauhassa kuulemaan ja keskustelemaan. Tunsin tyyntyväni. Eli se oli hetkellinen ja raju leimahdus, eikä siihen ollut yhtä ainoaa syytä saati sitten syyllistä. Se ei keneenkään henkilöitynyt, enkä tuntenut kaunaa mihinkään suuntaan. Se oli vain äärimmäisen tärkeä asia, joka kulminoitui siihen paukahdukseen. Se oli tekijöiden, kokemusten ja asioiden summa. Viha oli laajempaa kuin omani, siinä tuli muutaman muunkin lapsen puolesta. Poks!

 

Aamulla olin, että hupsista vaan, jopas oli uni ja silmitön viha. Tällainenko oikeasti olenkin, räjähdysherkkä pommi, mikä on se  sytytyslanka, jos räjähdysherkkyys on tuota luokkaa. Vai voinko sen valinnoilla ja tahdonvoimalla aina nujertaa. Pitäisikö minun oikeasti pistää paikat silijäksi vihan voimalla. Auttaisiko se? Ketä?

 

Päädyin eilen akupunktioneuloilla piikitettäväksi. 17 neulaa ja selkeät vaikutukset. Enkä koe, että vaikutukset olisivat huonot tai haitalliset olleet. Paljon lähti kaikenlaista liikenteeseen. Ja mitä sätkyjä, minulla onkin ihan tunteellinen kroppa, piuhat toimii kaikesta turtumuksesta huolimatta. Koen siis viime öisien olevan neulojen ansiota, en syytä. Tahtoo lisää! Jos tällä tavalla keho on vastaanottavainen ja poistaa kuonaa, mikä ettei. Kuonaksi koen ikävät asiat myös henkiset, traumat ja taakat, jos ne neuloilla herää ja poistuu, se on todella hyvä asia. Ja jos se poistuu yöllä, unissa, ei se muita vahingoita...

 

Yöllisen vihapäästöni jälkeen olen herännyt todella pirteänä, takana on jo kuntosalia ja verotoimistoa. Mitä ilmeisemmin vuorokauden vihakiintiö paukahti öiseen aikaan jo tappiin, sillä äsken olisin voinut olla vihainenkin, mutta enpäs ollut. Liukastelin parkkipaikalla, meinasin kaatua. Odotin sitten pyörätiellä pääsyä suojatielle. Kuormurihan se sieltä ajeli, suoraan lätäkköön. Se nostatti upean rapavesi patsaan, ja arvaat varmaan, että minä patsastelin juuri sen vesipatsaan alla. Olihan se kylmää ja märkää, päästä varpaisiin noloppasi. Mutta mitäs tuosta, menin valuvana hoitamaan asioitani verotoimistoon, kyllä ne joskus kuivuu... Jokuhan olisi saattanut vihastua ja palata takaisin, mutta on tuota suurempiakin vastustuksia nähty. Heräsin ja skarppasin ainakin.

 

Mutta niihin sanoilla saivarteluihin. Niistähän minun piti kirjoittamani. Kuinka samat sanat voidaan käsittää niin eri tavoilla. Olenhan sen kuuden vuoden bloggauksen aikana jopa omakohtaisestikin huomannut. Saati sitten sanalliset ilmaisut, sävyerot, murre-erot, luokkakohtaiset erot ja rotuerot. Villi viidakko. Sama sana ja asia, sen voi niin monilla tavoilla tajuta, ymmärtää ja oivaltaa. Kuinka se halutaan tulkita. Ja ennen kaikkea kuinka se kirjoittamaton tai sanomaton rivien väli kuullaan.

 

Mutta sana jaksaa, jaksaminen. Kuinka sitä käytetään niin moniin tarkoituksiin. Kuinka usein sitä kuulee. En jaksa. Miksi et, miksi en? Onko jaksaminen psyykkistä, fyysistä, henkilökohtaista, laiskuutta, pitäisikö olla huolissaan, pelataanko sillä vain aikaa, eikö voimat riitä, eikö henkinen kantti riitä, siirränkö asiaa jaksamattomuuteen vedoten, haluanko omaa rauhaa vai onko nyt tosi kyseessä.

Kun minulta kysytään kuinka jaksan, mitä halutaan kuulla? Kuinka tänään jaksan, olenko nukkunut hyvin? Vai kuinka jaksan huomista, entäs jaksoitko viime viikkoa, mitenkä ajattelit jaksaa ensi vuoden? Onko jaksaminen sängystä nousemista, vapailla painoilla 134 kg nostamista, siivoamista, lapasten tippumista, uupumusta, variarvojen heikkoutta, valvotun yön rasitusta, painavan taulupohjan kantamista, kottikärryllä kivilastin lykkimistä, yöllisiä syöttöjä, ikuista pyykkäämistä ja siivoamista vai nälkää. Jaksaa, jaksaa, huudetaan ladun varressa tai kannustetaan oluenjuontikilpailuissa. Jaksa kulta, koita jaksaa vielä tämä hoito, tämä päivä. Voinko sanoa, etten jaksa, jos tulen kuntosalilta. Tai voinko sanoa, että jaksan hyvin, jos tulen haudalta. Voinko ilmaista että jaksan tilanteeseen nähden hyvin, niin mikä tilanne? Liikenteen solmukohtako, vaiko menetetty lapsi, vaiko eletty elämä, vaiko kipuileva olkapää. Jaksan tässä tilanteessa, syödä hyvin, vaiko organisoida hyvin, vaiko jatkaa elämääni mahdollisimman hyvin kaikesta koetusta huolimatta.

 

Entäpäs sana haaste ja sen moni-ilmeiset variaatiot. Onpas ollut haastavaa, kun sitä ja tätä. Onko se haastavaa, jos taistelee elämän ja kuoleman välimaastossa. Onko suurikin haaste päättää syökö pizzaa vai hampurilaista. Onko haastavaa oppia kävelemään proteesilla amputaation jälkeen. Voiko olla haaste löytää oikean sävyinen valkaisuaine hampaille. Onko se haastava keli, kun vettä sataa ja suksi ei luista. Onko se kovakin haaste, kun ei löydy oikeaa hiusväriä. Haastehan sekin on jos hoidot ei tehoa. Tai haastavaan tilanteeseen ei löydy lääkkeitä, oman haasteensa aiheuttaa allergiset reaktiot. Haaste on myös kirjekuori, jossa haastetaan vaikkapa käräjille, oikeuteen. Haastaa voin myös kävelemään kerran viikossa tai haastan sinut verenluovutukseen. Onko elämäni haasteellista, vai oliko se mennyt elämäni haasteellista. Haastanko itseäni, haastanko riitaa. Vai onko elämän suurin haaste päättää miten vapaa-aikansa lauantaina kuluttaa. Onko ihmisen kanssa haastavaa, johtuuko se erilaisista näkemyseroista, vai onko se kuluttavalla tavalla haastavaa, kun ei tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Voinko sanoa arjessa olevan haasteita, jos olemme yhden kuoleman kanssa käydyn haastekamppailun hävinneet, mitäs haastetta tässä nykyisessä elämässä voi olla. Voinko sanoa, että meillä on haastetta tulevissa remonteissa, muutoissa ja asioissa, sillä nehän ovat vapaaehtoisia päätöksiä ja omia valintoja. Miten ne haasteena voi kokea? Eihän meitä kukaan niihin ole haastanut. Sanaa haaste voi siis käyttää lukemattomissa yhteyksissä, mutta välillä tuntuu että ne sitä eniten viljelevät, jotka eivät todellisia haasteita ole kohdanneet. Pyrin itse käyttämään sanaa harkiten.

 

Mitenkä sana vahva. Olenko henkisesti vahva, vai mitataanko se vyötäröltä vai ranteista. Joo, vyötärö on himpun verran rannetta vahvempi. Onko vahvuus jaksamisen yksi nyanssi. Aamukahvi oli vahvaa, matonkude myös. Onko vahvan vastakohta ohut. Mikä on vahvuuden vastakohta, heikkousko. Milloin minun on oltava vahva, milloin voin olla heikko. Voiko vahvuuteenkin sairastua? Olenko jo liian vahva. Onko ilmaisu vahva, kannanotto vahva. Voiko tunnelataus olla vahva, kokemus myös. Herättikö teksti vahvoja vihoja, tunteita, tunnelatauksia. Löytyikö niiden rivien välistä heikkous vaiko vahvuus. Onko kuolema, kuoleminen, kuoleman kohtaaminen vahvuutta vai heikkoutta? Onko vahvuutta itkeä, vai mieleltäänkö se heikkoudeksi. Onko vahvuutta löytää jokaisesta päivästä valoa, joka vahvistuu kevään jokaisella askeleella. Oli miten oli, nyt lopetan sanoilla saivartelun.

 

"En koskaan tiennyt millaista on olla vahva, ennen kuin se oli ainoa jäljellä oleva vaihtoehto."