RUOKAA OOTELLESA

Laitoin kamarin oven kiinni, aattelin naputella täsä ruokaa ootellesa. Mitä sitte naputtelen, en oo ajatellut sen tarkemmin. Onhan taas vilinää ja vilskettä nupisa sen verran napakasti, että jää nähtäväksi.

Olen saanut olla kahtena viikonloppuna kirijottajakursseilla, ai että on teheny taas hyvvää porukasa kirijottaa. 

Kirijotimme sammosta tajunnanvirtaa, josa oli kaikki kirijotettu yhteen pötköön, iliman kaiken maailman kielioppiasioita, pilikkuja ja pisteitä. Ihan sellaista en aatellu tänne laukaista, mutta ajatukseni kulukee pohojalaisittain, vejän sillä. Mutta hiukan viriteltyä ajatusvirtaa kuitenki, on tulollaan.

 

Kaajuin perjantaina hauvalla, täyvestä vauhista, nopiasti ja kokonaan oikijalle kylijelleen. Silimälasit lensi, hautakynttilät levisi, löin pääni ja olin hetken erittäin tunteellisesa tilasa. Tunsin kaikkivoivasti ja joka paikasta. Mietin tämäkö oli kohtaloni, kaatua saappaat jalasa hauvalla, valamiiksi oikija sijoituspaikka ja asentoki lähes passeli. Eiku monttu vaan auki ja vyörytys... Aikani kun siinä räpiköin tajusin jääväni henkiin, pikkuhilijaa kokosin ihteni ja romppeeni. Nyt kuuntelen ja oottelen mihin kaikkialle saatuu, saattuuko liikaa vai tarpeeksi. Nyt olen menossa ihan passelissa kivussa, ei liikaa, mutta tarpeeksi. Yleensähän ne kivut tullee peräsä.

Illalla kävin tanssimasa, pitkästä aikaa, teki hyvää vaikka oli suuri kiusaus jäähä sohovalle. Oikijasa olasa tuntu kädenaltapyörähykset, mutta muita liikuntarajotteita ei pahemmin ollu. Paras lääke kipuihin on nähtävästi antaa liikettä ja milihyvvää nuppiin. Teki hyvvää, oli se onni kun sain raahauvuttua.

Näin taas tuttuja, lähinnä tanssin ja kurssien kautta elämään tulleita ihimisiä. Oli hämmentävää jutella yhen miehen kanssa, joka on kuulemma blogieni lukija myös. Hän sanoi, että kunnioittaa minua ja tapojani elää ja ajatella. Hän ei lähtenyt sen enempää erittelemään, sanoi ettei halua minua itkettää, mutta kunnioittaa lukemansa perusteella. Olihan se ihtelle jälleen hämmentävää kuultavaa, lämmitti, lämmittää vieläki.

Kursseilla kirijotettiin lukuisista aiheista, jokainen käsittellee saman annetun aiheen aivan eri vinkkelistä. "Minun paikkani" oli yksi aiheista. Voi kuulkaa kun minun kynä taas lensi kun paikkaani analysoin, haeskelin, mittailin, kenties siinä jotakin löysinkin oivalluksien kautta. Yhden vanhemman naisen tekstit ovat napakoita ja saavat hymyn huulille. Hän mietti ommaa paikkaansa myös, ajatteli, että monien mielestä hänen paikkansa olisi jo hauvasa, mutta hänpä istuuki kirijottajakursseilla. Yksi käsitteli kuolemaa, todella laajasti, rohkijasti ja läheltä. Tekstistä kuului, että se on pähkättyä ja itse koettua, tuoretta. Niin olikin. Minusta on hyvä kuulla, että on muitaki jotka menevät aivan päin asiaa, jauhavat ja vatvovat kuolemankin lukuisia vinkkeleitä ja olomuotoja. Kuinka toisen kuoleman myötä kuolee ihtestäki palanen, riippuen siitä minkä verran on kuoltavaa ja irti päästettävää. Näinhän minustaki lähti osa lapseni mukana, irtosi isohko klöntti minuutta. Tämä kurssikaveri kirjoitti loistavasti myös sen, että vanhemmisa ihmisisä on enemmän kuoltavaa. Hieno ilimasu, näinhän se on, heillä on enemmän maileja takana ja tarinaa elettynä kuin lapsilla, enemmän...

Kurssikavereitani on myös yli kasikymppinen leskinainen, ikuinen pikkutyttö sisältä. Vaikka hänellä on kova ikävä puolisoaan, hänen mottonsa on kuitenki ellää täysillä sitä hetkeä joka on käsillä. Ja hän elää niinku kirijottaa, osallistuu, jumppaa, jogaa, ui, kylläilee, lausuu ja niin eespäin. Miksi surun kautta pitäisi lammaantua ja jättää oma elämä elämättä. Jos kerran on sitä ommaa elämää vielä eesä päin, pittää ottaa siitä irti ilokin, vaikka kuinka välillä itkettäs.

Kotitehtävänä oli monologi, tai siis yön aikana tehtävä kotitehtävä. Minä olin sanonu, etten pääse lauvantain kurssille, oli nelijä päällekkäistä menua. Mutta alitajunta yöllä jauho vain monologeja, joten muutin aamulla suunnitelmani, peruin muut menot. En ehtiny uutta kirijottaa, joten luin sielä sitte oman kirijottamani monologin vanahasta Kaarlo-miehestä ja hänen seikkailustaan ambulanssisa ja tutkimuksisa. Olin muutama vuosi sitte kipujen vuoksi aluesairaalasa tipasa, mulla oli aikaa kuunnella mitä papparaiset verhojen takana puhuvat. Pappoja oli monta, jokaisella oma tarinansa, minä heistä muistiinpanoja tein ja yheksi papaksi loin. Osa eli tojellisuuvesa, osa menneesä, osa leijui välimaastosa. Eilen sitte kun tämän monologini luin sain siitä kivvaa palautetta. Olihan se hiukan roisiaki kieltä, mutta kirijotin siitä mitä kuulin, eli papatki voi olla roiseja. No kurssilla on yksi pappa kans', hän ei ennää palijo pysty kirijottamaan, mutta mielikuvitus laukkaa yhä. Hän sanoi monologini kuultuaan, että kannatti tulla kirijottajakurssille, vaikka välillä miettii kuuluuko hän sinne, kun ei ennää kynällä saa aikaseksi. Kuulemma tarinani oli hauskaa kuultavaa ja palijo tuttuja asioita. Seki pallaute teki hyvvää. Kannattaa vaan heittäytyä ja mennä ihtekki omalta mukavuusalueeltaan pois, lukea sellasta mitä ei ole koskaan lukenu, vaikka se on muhinu konneella monta vuotta ihte sensuurin vuoksi.

Nyt alakaa valamis ruoka nokasa tuoksummaan. Minäpä kerron vielä hai(na)ku runomitasta. Sitä voi ja kannattaa kokkeilla, ihan kuka vaan. Siinä on muutama perussääntö, eikä liikaa kurinalasuutta vaikka haikuun verrattuna. Hai(na)ku runot ovat tavallaan kuin ajatusten portaita, joissa ensin seisotaan yhellä sanalla, sitte kahella ja lopulta kolomen sanan rivillä. Siinä kaikki. Runon rajallisuus kuuteen sannaan on samalla armoton, mutta myös vapauttava.

Ruokana on jauhelihakastiketta, perunamuussia, porkkanoita ja parsaa. Sekä sallaattia.

 

 

Mutta nyt muutama eilinen hai(na)ku maisteltavaksi:

 

Ikävä,

velloo sielussa,

tunnen sen aallokon.

 

Kevät,

antaa toivoa,

pian koittaa kasvunaika.

 

Hiljaisuus,

vain kynät,

piirtävät ajatuksia paperille.

 

Odotan,

saavani viestin

sinulta, juuri tänään.

 

Kiitollisuus,

asuu minussa,

huolimatta kaikesta kokemastani.

 

Tämän päivän hai(na)kut;

 

Elämä,

sykkii minussa,

tirautan kirkkaita elonpisaroita.

 

 

Tänäänkin,

kaipaan sinua,

tunnen läsnäolosi, yhä.

 

Sittehän voi samoja sanoja pyöritellä eri rivveille. Viimeisintä hiukan pyörittelen, koukuttavvaa...

 

Yhä,

kaipaan sinua,

 tunnen läsnäolosi, tänäänkin.

 

Sinua,

kaipaan tänäänkin,

läsnäolosi tunnen, yhä.

 

Läsnäolosi,

tunnen tänäänkin,

yhä kaipaan sinua.

 

Tunnen,

läsnäolosi yhä,

kaipaan sinua tänäänkin.

 

Kaipaan,

sinua tänäänkin,

yhä tunnen läsnäolosi.

 

 

Loputonta, pistää ajattelemmaan, maistelemmaan, samat sanat, mutta kuinka merkitys muuttuu, kun niitä kokkeillee eri lailla pyöritellä. Kokkeile, ihan oikijasti, valihte ihte aihe (vaikka kevät), sinulle tärkeät sanat. Nyt tämä sanojen pyörittelijä miettii millekkö alakas. Vai alakasko millekkään.