MORO

-Moro.

-Sano poro.

-Ite oot.

-Hahaaaa, hahhhaaaahhaa, yhteen ääneen hohottaen.

 

Siinäpä eilen kuulemani vuoropuhelu marketin kynttilähyllyillä. Kun tuon kuulin, katsoin tarkkaan puhujat. Tai siis tarkistin, lähtikö se olettamistani henkilöistä, lähtihän se. Sen jälkeen nauroin itsekseni hyllyvälissä, vielä enemmän. 

-Hahhaaaa, hiihhiiiii… päätäni puistellen.

 

Ketkä siis keskustelivat? Kenen suuhun moinen sopii?

Ajankohtaan? Heitänpä muutaman arvauksen, heitä sinä siitä mielikuva.

Joulupukit?

Joulumuorit?

Teinit?

Bodarit?

Vanhukset?

Perheenäidit?

Opettajakollegat?

Remppamiehet?

Tyylikkäät naiset?

Lapset?

 

Aivan oikein, vanhuksethan ne siellä keskustelivat. Sellaiset kasikymppiset, kypsässä iässä olevat ihmiset. Mies ja nainen. Jotenkin se oli niin retevä heitto, ennalta-arvaamaton heidän käyttämäkseen, että pisti nauramaan. Haluan olla samanlainen vanhus, joka moroja heittelee kavereilleen. Tai enhän minä heitä pahemmin tunne, mutta oma oletus heistä on tietynlainen, vanhahtavampi, asiallisemman kypsempi, hitaamman raukeampi. Tuo piristi eilen, piristää yhä.

 

Toisaalta olenhan minä lukuisat vuodet ollut "tyttönen" omaishoitajapiireissä, siis ehdottomasti porukan kuopus. Kyllähän sitä vesijumpassakin vaikka mitä heittoja ja kunnon huumoriakin kuuli, samoin kyllä kuivallakin maalla. Tanssikursseilla olen myös usein ollut iältäni siinä keskivaiheilla. Minulla on aina ollut todella laaja ikäskaala kavereissa, ystävissä. Kait olen sitten vanhasielu tai ikinuori, ihan sama. Minulle ei niinkään iällä ole merkitystä, kunhan synkkaa, sielut ja puheet, ihmiset ja persoonat itse.

 

Moni, joka on jäänyt eläkkeelle on hukassa. Mihin kuulua? Kuuluako mihinkään? Kuinka käyttää aikansa, putoaako tyhjiöön vai onko mieluisia asioita, harrastuksia. Tottahan on myös se, että eläkkeellä sitä vasta kiire on. Monelle eläköityminen on raskas henkinen matka, prosessi, kun tajuaa missä on omalla elämänviivallaan, mitä on edessä. Yllätyksenä sain kuulla myös, ettei voi mennä eläkeläisten aikaan ostoksille, kauppaan tai muualle, koska leimautuu automaattisesti silloin eläkeläiseksi. Vaikka olisikin eläkkeellä, ei halua leimautua vielä eläkeläiseksi? Tosihan on, että eläkeläisillä se on suurin kiire, heti aamusta saada asiansa hoidettua, pankissa jonotettua ja perunansa ostettua. Ihan olen törmännyt näissä piireissä jopa etuiluoikeuteen, kun on niin polttava kiire. Lukuisia vuosia omaishoitajana, pois virallisesta ja näkyvästä työelämästä, mahdollisti minullekin päivällä kaupassakäynnit. Tai sen että voin käydä milloin sopii parhaiten, edelleen käyn vaikka aamuseiskalta. Olen saanut kuulla, ettei minuun koskaan törmää missään, kaupoissa tai kylillä. No ei varmaan törmää, jos on neljänruuhkista kyse, olen jo asiani hoitanut, suit sait sukkelaan, joutilaiden ihmisten asiointiaikaan. Minun rytmini on niin eri. Minähän nousen ylöskin kukonlaulun aikaan, kuin vanhukset. Nukun lyhyesti, sikeästi ja nopeasti. Jää siis paljon aikaa muuhunkin, vaikka aamuseitsemän perunaostoksiin. Samoin iltaisin saatan käydä asiat hoitamassa, kun pääsen töistä tai harrastuksista, kahdeksan jälkeen, jolloin moni on jo saunapuhtaana ja pyjamassa kotisohvalla.

 

Saimme maanantaina kodinhoitohuoneemme käyttöön, pyykkikone viimeinkin asennettiin. Voi sitä pyykinpesun riemujuhlaa! Pesin ensin puhdistusohjelman ja sen jälkeen viisi koneellista ehtaa ja oikeaa pyykkiä. Teki hyvää ja tuoksuu nyt puhtaalle pyykkietikalle. Kiksinsä kullakin. Maanantaina sain myös siivottua ja järjestettyä muutaman kohdan, loputkin ikkunat pestyä, täällä näytti jopa tunnelmalliselta ja siistiltä, sen hetken. Meidän tehokkaassa kodinhoitohuoneessamme on virallisempi pyykkihuoltopääty, toinen pääty on sitten huuhailulle, virikkeille ja lähinnä minun projekteilleni. Iso peilikaapillinen on nyt järjestetty kamaa aihepiireittäin, sen mitä sinne sain mahtumaan. Homma on edelleenkin vaiheessa, aina jokin projekti kiilaa toisensa ohitse, sellaisia vuorovetoja. Jälleen odottelemme siihen tilaan sähköasentajaa, vedämme jatkoroikkasysteemillä tässä vaiheessa, mutta se on pientä, kunhan hommat pelittää.

 

Eilen ostin kunnon kokoisen paperijoulutähden tuvan ikkunaan, huokailin ihastuksesta kun sen sain paikoilleen. Koko ikkunan kokoinen , laidasta laitaan, yksi riittänee. En halunnut symmetriaa, en tasarivejä, vaan kunnon valopläjäys ja ympärille hifistelyä. Nooh, jälleen hifistelyineni sain kokea kolauksen, moitteita ja pientä kuittailua sain kuulla koko klaanilta.

-Etkö yhtään isompaa löytänyt?

-Jotain rajaa sentään.

-Ostit sitten tähden ikkunaan, olisiko ollut pienempään ikkunaan sopivampaa...

-No johan on valo.

 

Edelleenkin minä siitä saan kikisni, kyllä nuo muutkin siihen tottuu. Saavat tottua, tottuvat, sopeutuvat. Mutta se oli ja on edelleenkin minulle tärkeä tähtihetki päivässä, kun sen näen loistavan. Muutamasta muustakin seikasta on jälleen tullut napakasti palautetta, ei ajatukset kohtaa. Illalla tulin töistä ja kuorosta, palautetulva alkoi heti pihalla, jatkui enne kuin sain kengät jalasta, saati takkia naulakkoon. Onhan se höykytystä. Minulla oli asioihin teoriat olemassa, joita olin yrittänyt kertoa jo pitkin matkaa, joiden luulin olevan yhtenäisiä, mutta kuulo ei olekaan vastapelaajilla ollut mukana. Yritin selittää miten asia menee, mutta minua ei suostuttu kuuntelemaan, tehtiin ensin erilailla ja väärin ja lopulta se minun versioni. Kyllähän se tietenkin ottaa nuppiin, kun sanoin, että mitäs minä sanoin... Moni asia olisi helpompaa kun uskottaisiin, mutta meidän perheen tapa on vääntöstrategia, mutkien kautta. Tosin ei minun passaa hirveästi kuittailla, sillä taas on autonperä täynnä muutamaa projektia, jotka olisi hyvä saada ehjänä paikoilleen...

 

Kissahyllytin, sellaisen tein eilen kuistiin. Meillä oli joutilaana sellainen portaittain nouseva seinää vasten nojaava hylly, sopivasti viidellä hyllyllä. Pehmikkeiksi äitin retroverhot. Villikissamme Uku&Lele heti olivat testaamassa, isommat hiukan vierestä seurasivat. Siitä on hyvä pälyillä ikkunan kautta pihalle. Toinen projekti on tulossa kodinhoitohuoneeseen. Meidän kissoilla pitää ruokakuppi olla korkealla, jottei koirat mene apajille. Apupöytätaso on tähän vallan mainio, koirat eivät yllä. Ajattelin tehdä kissoille sinne omat kissatikkaat tai -portaat. Muut näpertelevät tonttuovia, minä kissatikkaita. Kaikki muut pääsevät hyppäämällä sinne, mutta hännätön Lele kiipeää joka paikkaan kait se johtuu hännättömyydestä, ei ole millä ponnistaa. Ostin jo sellaisia askartelu jäätelötikkuja, ajattelin niistä tikkaat toteuttaa.  Ehkä jotain rekvisiittaa lisäksi, paas kattoo. Ensimmäinen idea oli oksat ja juuttinaru, nyt on pakko hiukan nopeuttaa ja oikaista.

 

Nyt soi kännykän muistutus, kohta minulla on jännät paikat yhdestä syystä. Klups. Mutta eiku menoksi, son moro, sanoi poro!