TÄTÄ ELÄMÄKSI KUTSUTAAN

Jaaba, jaaba, mistähän sitä aloittaisi.

Vähälumista vappua nyt ensinnäkin, toukokuu jo maata näyttää. Aurinko paistaa, linnut livertelee. Suihkulähde ei ihan pulputa, on vielä pohjia myöten umpijäässä. Pihalla on lumikinoksia, mutta jopa vihertäviä paikkoja. Pihalaatat ovat jo esillä. Kyllä se siitä, vielä kevääksi muuttuu. Toppavaatteet pesin muka pois jo maaliskuun loppupuolella, mutta saan pestä ne uudelleen, kun ne piti ottaa käyttöön takaisin.

 

Viime viikot olen ja olemme olleet taas sellaisessa turbulensseissa asioiden suhteen, että voihan paskat. Arvaatko, että ne ovat silleen ikäviä, vaikeita, monimutkaisia ja pääsääntöisesti negatiivisia asioita, jotka pyörittävät meidän perhettä ja lähipiiriäkin. Mistä näitä oikein riittää. Haluaako joku? Maksan mielelläni postikulutkin, kunhan vaan joku jotain ottaisi. Tai tuon perille. Ihan portaille saakka, tai kannan vaikka sohvalle.

 

Lapseni kuoleman jälkeen minun paikkani yhteiskunnassa on ollut hukassa, piilossa, tuntematon ja ennen kaikkea määrittelemätön. Arvatenkin se on yhä sitä, enemmän ja enemmän. Koen olevani tällä hetkellä ihmishylkiö, täysin yhteiskuntakelvoton tapaus. Joku siellä nyt hymähtää, että jo oli aikakin tajuta. No tajuan, tajuan, mutta ei tämä ole kivaa tajuta, ihan konkreettisesti todistella itselle ja muille. Mutta jokohan kohta olisi ne pohjakosketukset saavutettu, alkaa jo mahaan ottamaan tämä rähmällään olo ja mahalaskut. Menen turpa ruvella maata viistäen, pohjasakkana.

Olen myös luullut olevani nokkela, nopea, mutta kakkanlatinat tällä hetkellä sytytykseni on mammuttiluokkaa. Todella esihistoriallista kamaa. Oli asia mikä hyvänsä, mitä hoidan tai mihin törmään, vastustuksen määrä on uskomaton. Eikä tämä koske ainoastaan omia asioita, vaan myös muita hoitamiani asioita. Siinä saattaisi jopa jollakin usko loppua, mutta minä joko olen niin saakelin tyhmä tai hidas noissakin asioissa, että yritän ja yritän.

Ratkaisukeskeiseksikin minua on lääkäreiden taholta luonnehdittu, niin olen luullut itsekin, mutta alkaa ratkaisukeskeisyyskin hiipumaan kun kaiken maailman ovia napsautellaan kiinni niin että paukkuu. Tai sitten minä hitaana ja tyhmänä en tajua sitä luukkua joka auki olisi, johon minun pitäisi itseni tunkea. Kovat on oppirahat, valuutat vähäiset tässä sorvissa. Mutta kun on menty päin jotakin oikein kunnolla, luulisi se auringon joskus risukasaankin osuvan.

 

Minähän olen ollut kipeä jo pitkään, aika lahjakkaasti ja laajasti. Olen saanut hypätä säännöllisesti tutkimuksissa, testeissä, kokeissa ja antureissa. On testattu yhä jos toista mömmöä, ilman vastetta tietenkin. Ja kuulkaa tätä terveempää ihmistä saa hakea, kaikki kokeet ja testit ovat aivan priimaa, oppikirjaesimerkkejä. Täysin terve ja sopivasti lihava, oli yhden lääkärin diagnoosi. Mitä ilmeisemmin kaikkien näiden vuosien aiheuttamat stressit puskevat kehon kautta tulemaan, oikuttelevat. Mietinkin eilen, milloinka olen saanut stressitöntä elämää viettää, olenko edes pahemmin moisesta päässyt nauttimaan. Viimeiset syöpävuodet nostivat stressini aivan uusille lukemille ja ne lukemat ovat olleet huipussaan vuodesta toiseen, soutaen ja huovaten. Viime viikkoisen erikoislääkärin sanojen mukaan, stressin vaikutuksia elimistölle ei kaikkea pystytä edes määrittelemään tai ei ole tutkittu. Sillä sehän saattaa jopa elinvaurioita kuormituksellaan aiheuttaa. No niin, onko aivot elin? Se on ainakin vaurioitunut senhän olen tyhmyydelläni ihan virallisesti todistanut ja siihen saan törmätä tuon tuostakin. Kuinka paljon kivut himmentää elämää, vaikeuttavat ja rajoittavat. Voin sanoa, että aika paljon joo.

Yksi diagnoosi on fibromyalkia, toinen on ihon ekseema, muistaakseni. Molemmat napsauttavat rajoituksia suuntaan jos toiseenkin. Mitä saan, voin tai pystyn tekemään. Molempien diagnoosien syyt ja syntymekanismit ovat tuntemattomia, mutta kas kummaa molempiin vaikuttaa mitä ilmeisemmin stressi ja kuormitus. Koen kehoni olevan nyt sen venttiilin, joka päästelee paineita ulos, oikein kunnolla ja höyryten. Sillä painekattilan kuormitus on ollut aika tapissa, jo pidemmän aikaa, pitäähän ne jostakin ulos päästä, ettei pamahda kappaleiksi aivan tyystin. Yritän lohduttaa, että minusta on kuitenkin enemmän perheelle hyötyä nilikkuna, kuin jossakin suljetulla ja koppihoidossa. Mutta onhan nämä kivut sanonko mistä ja kuinka syvältä. Toki vielä on lisäkokeita otettava, sillä en aivan purematta tuotakaan diagnoosia niele, mieluummin löytäisin ja hoitaisin syytä kuin seurausta. Ja kun ei näihin seurauksiinkaan ole kauheammin olemassa hoitoa. Ihmisen raihnaisuus ja kipuskenariot, rasittava ja inhottava aihe. Samaan aikaan inhottaa naukua niistä, pienistä kivuista verrattuina isoihin kipuihin, kun on nähnyt todellista kipua ja sellaista jonka syytkin tiedetään. Kuinka hirveää se on heille, joissa kivut jyllää, todella ja lakkaamatta.

 

Kivuista vielä, niitähän on ollut jo pidempään, useamman vuoden aikana, mutta nyt minulla on tilaisuus niitä kuunnella. Liikaakin aikaa tajuta omaa rikkinäisyyttä, argh! Sekös on ihan paikoitellen lamauttanut, vaikuttanut päiviin ja öihin. Raivostuttaa herätä yöllä makeista unista kipusätkyyn ja nousta voivottelemaan. Olen nimittäin elänyt todella vilkasta unimaailmaa, seikkailen tuon tuostakin lapseni kanssa unissa, kun en sitä enää voi maallisessa elämässä tehdä. Ne ovat aina hyviä ja kivoja unia, voi sitä tuttua naurun määrää ja kuplivaa olemusta. Onneksi näen kivoja unia ja voin tehdä niissä paljon sellaisia asioita, jotka jäävät muutoin tekemättä. Nukun siis todella hyvin, silloin kun nukun hyvin. Unissani juttelen, reissaan ja kohtaan myös ystäviä joihin en muutoin törmää. Olihan taas melkoiset kokoontumisajot viime yönäkin, kivaa. Nyt olen sitten lukenut todella paljon ja harrastanut kulttuuria uusilla tavoilla, kun liikkuminen on ollut niin ja näin. Onneksi on noita mielenkiinnon kohteita, vaikka rajoitteet muuttuvat ja ihmistä muuttavat.

Vuosi sitten ei ollut mahdollisuutta lamaantua, vaikka kuinka olin kipeä, vaikka kuinka sattui. Onneksi en ollut näin raihnainen silloin ja liikuntakykyni pysyi kohtuullisena ja liikuntarajoitteet myös. Pystyin täysipainoisesti lastani hoitamaan, auttamaan ja jaksoin. Samaan aikaan kun raivoan kropalleni, saan olla sille myös paljosta kiitollinen, hyvin vedit, sen minkä vedit. Saat ollakin nyt kipeä. Sitten yksi lohdullinen asia, mihin sain viikolla törmätä. Kuulemma kuusikymppisenä helpottaa kipujen suhteen, tulee ihan uusia asioita ja uusia rajoitteita. Näin minua lohdutti yksi taidekurssiystäväni, kun omat kipuskenarioni palaverissa paljastin. Mikä hurjinta oli tajuta kuinka lähellä tuo kuuskymppinen onkaan. Onko siis mitään järkeä enää yrittää yhteiskuntaan kavuta hyödylliseksi pyörittäjäksi, eikös sitä kuudenkympin jälkeen aleta eläkkeestä haaveilemaan. Tyttöjen kanssa laskeskelimme, hekin alkavat olla silloin liki kolmekymppisiä, tavallaan saman ikäisiä kuin minä nyt luulen olevani, tavallaan, joo. Luulen, joo. Aikaratas on säälimätön, raks, raks...

 

Noista taidekurssiystävistäni vielä, huomenna me rakennamme yhteisnäyttelyä tänne Ylivieskaan. Minusta on hienoa, että minua pyydettiin mukaan. Toiset ovat syntyneet 30-40-luvulla, ja minä sulaudun joukkoon ihan täysin, vanha sielu kun olen. Meillä on hauskaa yhdessä, olemme toistemme kriitikoita ja kannustajia, samanlaisia luovia hulluttelijoita. Mutta kyllähän minä höyry, nilikkunakin, huomaan aina välillä että mummat hengästyvät kun luulen monta asiaa samana päivänä hoidettavan. Kuulemma rakentamisen jälkeen tarvitaan ainakin kolme lepopäivää, jotta palaudutaan. Onhan se näinkin, otetaan rauhassa, ei se ole niin pakko sata lasissa höyrytä. Kun minä saan tuon näyttelyni rakennettua, alkaa seuraavan suunnittelu ja suunnittelemieni töiden maalaaminen. Loppukuusta minulla on ikioma näyttely Nivalassa. Nytkin kyllä maalatuttaisi, mutta kun ei ole tähän hätään värkkejä, ensin rakennan tuon ja katson sitten mille alan. Yritän estää mopoani keulimasta, yritän muka suunnitella, makustella ja ajatella valmiiksi. Onneksi pystyn maalaamaan, vaikka liikkuminen onkin välillä yhtä länkkäsyä. Ja mikä onni on myös, että pystyn kohtuudella tanssimaan, se on sellaista pehmeää liikuntaa, samoin uiminen ja vesijumppa. Yksi pahimmista on asfaltilla tasainen kävely, pam, pam, pam, pam. Mutta liikuntarajoitteet ja kivut kykenen kutakuinkin nollaamaan ja unohtamaan, kun saan heittäytyä johonkin täysillä. Nytkin kun kirjoitan, tunnen pientä kipuilua sormissani, sormet ovat myös turvoksissa ja neulottuneet, ranteet hiukan kankeat, samoin olkapäissä tuikkii, lonkissa käy hetkellisiä sähköiskusätkyjä. Kun innostun, ne jäävät tuikkimaan onneksi taka-alalle, eivät hallitse lamauttaen, mutta kun nousen tästä huomaan ettei mopo strarttaakkaan ihan entiseen malliin. Jalat eivät otakaan ihan itsekseen alle, horjahtelen ja hiippailen, lyhyillä askelilla, jotta pääsen taas käyntiin. Nuo minun startit ovat kyllä melko nykiviä ja vaikuttaa olevan kengurubensaa suonissa.

 

Sitten ihan maallisia asioita, täällähän jouduttiin yläkoulu sulkemaan sädesienen takia. Suomen suurimpia yläkouluja, muistaakseni 583 oppilasta. Yksi vähemmän kuin syksyllä, kun omamme kuoli pois. Rankka laskuskenario tuokin. Mutta oli se onni, ettei hän ehtinyt saada mitään hengenvaarallista infektiota koulusta, sillä moneen kertaan immunologisesti romutettuna se ei sädesienillekään olisi ollut tehtävä eikä mikään. Kaikessa hurjuudessa ja ikävästä huolimatta, olen yhä kiitollinen siitä, että hänen tarinansa on saanut kuoleman kautta onnellisen, kivuttoman lopun. Vaikka ikävä on yhä kova, niin että roiskuu, mutta kuinka vaikeaa hänen elämänsä olisi ollut, mikäli sitä noilla olemassa olevilla faktoilla olisi vielä pitkitetty, kun lopputuloksen tiedostimme kyllä. Ristiriitaista, mutta totta. Järkyttävää, kuinka moni nuori ja henkilökuntakin on sädesienelle jo altistunut. Kuinka pahasti ja mitkä ovat seuraukset. Todennäköisestihän ne ovat elinikäiset ja vaikeuttavat tulevaisuudessakin elämistä. Meidän yläkoululaiset siis opiskelivat kotona, huomenna heidät hajautetusti sijoitetaan ympäri kaupunkina loppu lukukaudeksi. Toki kotikoulu, sekin on ihan toimiva systeemi, miksikäs ei olisi hoidettu skypen kautta koko loppuvuotta, opiskelihan lapsemmekin viisi vuotta kotona ja etänä kiitettävillä arvosanoilla. Toki opettajaahan siihen tarvittiin, sillä minä moukka ja sivistymätön tyhmyrimamma en tasan osaisi opettaa tarvittavia asioita. Kyllä se sivistynyt viisaus pitää kodin ulkopuolelta hakea ja saada. Ei ole varmaankaan hyväksi meikäläisen huuhaatietoudelle jatkaa elämäänsä tai rakentaa sen varaan, onhan se nähty kuinka lyhytkestoisia pyrähdyksiä ja räpiköintejä ne nykypäivänä ovat. Toivon niin hartaasti lapsilleni parempaa tulevaisuutta, kenties helpompaa elämää. Eikös se riitä, että mamma menee nämä pohjamudat niin että pölinä käy, josko se kierre minuun loppuisi, toivon, ai että minä toivon sen kierteen katkeamista. Tai toivon että tyttäreni eivät näin kovapäisiä olisi, jos se pään kovuudesta on kiinni, tämä ikävien asioiden kierre.

 

Viime viikko oli kaikkinensa laidasta laitaan, asioita, tunteita ja tunnelmia. Kuinka paljon mahtuu samaankin päivään. Saimme suruviestin lähipiiristämme, syöpä teki tehtävänsä, diagnosoituna alle puolessa vuodessa. On se paha, ai että se on paha kumppani. Paljon olen miettinyt ja leskenkin kanssa jutellut siitä, millaista on elää moisen todellisuuden kanssa. Sama lopputulos, menetetyt rakkaat ja suunnaton ikävä. Syöpätodellisuus päin näköä räiskäistynä. Kaksi syöpätarinaa, meidän tarinamme oli todella pitkä ja vaihteli vuoroin toivon ja epätoivon kanssa. Tämä uusi tarina, ei edes toivoa. Millaista on elää siinä mukana, kuinka se syö, kuormittaa, vie voimia. Kumpi on helpompi, hiukan väärä sana tähän mutta en muuta nyt keksi, tarina elettäväksi. Voiko näitä edes verrata, tarviiko tai pystyykö, samaan aikaan paljon samaa mutta kuitenkin jokainen tarina on niin omansa. Voiko tässä muuta tehdä kuin rinnalla kulkea, oikeita sanoja ei ole, eikä oikeita tekoja, kunhan porskutamme yhdessä. Vuoroin vaihtelee helpotus, sitten epätodellinen tietoisuus, sitten läikähtää suunnaton avuttomuus, joka peittyy kouristavalla ikävällä. Samaan aikaan kuoleman kohtaaminen minulle on jollakin tavalla erittäin luontevaa, siinä ei ole mitään pelättävää, edelleenkään. Haluan uskoa yhä, että kärsimys kuuluu elämään ja rajan ylitettyä ei enää ole kipuja tai tuskaa, eikä meille läheisille pelkoa ja epätietoisuutta.

 

Kello on nyt 10.52. Jos nyt lähtisin kylille kävellen raahautumaan saattaisin olla puoliltapäivin perillä. Eikös ne lie puoliltapäivin ihmiset kokoonnu kaupungeille. Kierrosajat ovat hipun hitaammat kuin normisti, ennen kaikkea siis kävellessä. Tanssiessa tämäkin kone hyrrää lähes entiseen malliin, pääsääntöisesti, kunhan saa lämpimäksi ja musiikki vie mennessään. Eikä ole liikaa aikaa kroppaansa kuunnella, kun takoo askeleita peräjälkeen. Tanssihan on myös kokonaisvaltainen elämys, samoin maalamainen, ne vievät niin mukanaan. Vasemmassa kyynärpäässäni on sellainen hampaankolo, joka kiristää. Kävin perjantaina ystävän kanssa riehumassa tanssilattialla, siinä fuskun pyörteissä iskin tanssittajalta huulen halki, siitä on hampaan jälki kyynärpäässä muistona, Sori! Meillä on yksi yövieras, illalla paljuilivat räntäsateessa. Imuri kuuluu hyrräävän, kyllä tästä vielä juhlapyhä kuoriutuu. Eilen oli kahdet synttärit ja herkkua jos jonkin laista. Alkaapas lupaavasti tämä toukokuu, aurinkoa ja kaikkea. Jatkukoon hyvillä, asioilla ja jääköön kevättalven pohjakosketukset historiaan.

Haa, lähdenkin kirpparille ja aivan eri paikkaan kuin äsken luulin. Peilin kautta ja menoksi, kiva käänne...

 

Perjantaina kun Oulusta kotiin ajelimme todellisuuden viitta hartioillamme. Tietoisuutta ja suunnitelmia jälleen vyyhdiksi kokosimme, ajattelin että kaikkea meneillään olevaa tunteineen, tapahtumineen ja ajatuksineen, tätä elämäksi kutsutaan.