tiistai 16. toukokuuta 2017

NAP NAP NAPUTTELEN

Aika tyhjällä ajatusmaailmalla löydän itseni naputtelemasta, nap nap, nap nap. Nukuin hyvin, aamukahveja siemailen. Aurinko aloittaa paistelun takapihan suunnalta, yhä pakkasta, ei uutta lunta. Sellaista toukokuuta, kesä sen kun lähenee, lumi vähenee.
 
Eilen kävin hermoratahieronnassa, sellaisessa kropalleni tutussa rassauksessa. Hoitajan sormet tuntevat jo kipukohtani, löytävät ne lempeällä napakkuudella ja jyystävät ne pois pikku hiljaa. Ai jai, tekee niin nannaa, mutta todellakin hyvällä tavalla. Uskaltautukaa moiseen, jos mahdollista, se auttaa kyllä. Nukuin aivan loistavan yön moisen rassauksen päätteeksi, sekinhän kertoo hoidon osuvuudesta kohdalleen. Tänään olen kuin uudesti syntynyt ja into piukkana. Ihmehoito, kiitos kovasti, taas jälleen ja kerran.
 
Äitienpäivä oli ja meni, yllättävänkin hyvillä mielin, levollisen tyynesti ilman suurempia tunnekuohuja. Viikonloppuuni mahtui perjantaina tanssia pitkän kaavan mukaan, hyvässä seurassa ja keveillä askelilla. Teki kyllä hyvää.
Lauantaina päädyin lapseni sairaalakaverin perheen kanssa erityislapsille tarkoitettuun tilaisuuteen, kevätkarkeloihin. Tärkeä tapahtuma, ensimmäinen laatuaan, mutta sille olisi varmasti kysyntää ja tarvetta jatkossakin. Kuinka monissa perheissä onkaan tavalla tai toisella erityislapsia, ihan syntymästä saakka tai myöhemmin sairastuneita tai vammautuneita. Kuinka tärkeää työtä perheissä tehdään lapsiemme hyväksi ja kanssa, omaishoitajuuden muodot ovat lukuisat. Kuinka monenlaisia erityistarpeita lapsillamme onkaan. Tapahtuma oli suunniteltu sillä tavalla löysällä aikataululla ja leppoisalla tahdilla, että mukana pysyi hyvin. Esteettömyys ja erityistarpeet olivat myös hyvin huomioituja asioita. Perheet olivat mukana terveiden lapsiensa kanssa, sekin oli myös hienoa, samaan paikkaan ja tapahtumaan sopi kaikki. Mutta turhilta ruuhkilta ja juoksemisilta vältyttiin, sekaan mahtui vaikka valkoisen kepin tai pyörätuolin kanssa luottavaisin mielin.
Minähän edustin siellä sujuvasti, vaikka enää omaa erityislasta ei ole maanpäällä, siltikin tunsin olevani oikeassa paikassa ja oikealla asialla. Omieni parissa. Tuttuja oli paljon. Omaishoitajuus ja erityislapsi ovat tuttuja asioita, syvällä minuudessa. Tapahtumassa oli infoa eri toimintamalleista, yhdistyksistä, järjestöistä, tarjoilua, koiria, temppurataa, karkkitykkiä, ongintaa... Ulkona oli alpakoita, hevonen, poni ja aasi. Kas kummaa jotensakin minä siihen aasiin samaistuin. Sain jopa taluttaa sitä, siitä tosin kuittaili suku, että aasi aasia taluttaa. Kyllä se minua veikin kuin aasia, ei ollut koiraeläimen tavoin hallittavissa moinen kaviojalka. Hauska kokemus, siellä me asfaltilla toisiamme tuupimme ja aasi minua pyöritti. Välillä yritin vetää aasia perässä ja välillä aasi veti minua. Hauska eläin, sellaisenkin tahdon. Sillä aikaa kun minä olin tapahtumassa kotiväki urakoi pihaa kevätkuntoon. Poppikoneet huusi mukana, tytöt nauraa kikattivat kippurassa pihatöitä tehdessään, eläimet oli täysillä apuna. Kevät saapui pihaamme leppoisan värikkäästi ja iloisella mielellä. Kunhan alkaisi vihertää vielä silleen keväisenvihreästi. Niin se suihkulähdekin saatiin pulputtamaan, sen verran oli jäät sulaneet vapusta. Illasta paljusimme vaihteeksi pitkän kaavan mukaan, taivaanvuohia ja muita lintuja kuunnellen. Tosin paljussa muistin, että kakkupohja saattaapi olla yhä uunissa, ja niinhän se oli. Pikkasen oli viilattava tapaus, mutta lopputulos hyvä.
Äitienpäivään heräsin tietenkin paljon ennen muita. Siinä onkin keksiminen, mitä tehdä, kun kahvinkeittokin on ulkoistettu. Aikani elikoita rapsuttelin ja päädyin takaisin nukkumaan, uusi temppu minulle sekin, mutta sieltä ne lisäunet nuppiini hiipivät. Iltayöstä kuulin uneni läpi kermavaahdon teon, epäilin kakkua jo silloin täytetyn, aamulla typyt tekivät koristelun. Kanttinen kakku, sokerikuorrutteesta kaunis rusetti pinnassa, helmikoristeluilla. Söpö. Munakasta, salaattia, kahvia ja täytekakkua aamupalaksi. Hyvää. Kukkia ja omatekoinen hempeä kortti, joka kertoo minun olevan maailman paras äiti, hieno titteli jonka nappasin. Kaulaani sain sudenkorentoriipuksen, Aurinkolapseni hopeisen enkelipalloriipuksen seuraksi. Sopivat yhteen. Sudenkorentohan on voimaeläimeni, se antaa minulle vahvuutta ja rohkeutta, niitähän tarvitsen yhä.
Haudalla kävimme yhdessä, sarviorvokkeja, krysanteemeja, kynttilöitä... Muutama kouristava ikävänkyynel, mutta edelleenkin kiitollinen olo, kaikesta huolimatta. Tunnen lapseni läsnäolon yhä, todella vahvasti. Lämpimät kikatusmuistot vuoden takaa, auringon lämmön, hetkien ainutlaatuisuuden ja koko perheen yhdessäolon...
Äidin luona kakuttelimme koko suvun voimin ja myöhemmin syömään omaan perheen kesken. Päädyimme kuvaamaan graffitiseinää vasten kaiken maailman hyppelykuvia ja asennejuttuja. Siellä minä sujuvasti ilman minkään sortin kamerakammoa tai lonkkakipuja hypin, notkuin, mutristelin ja riekuin teinien seassa. Nyt on kuvamateriaalia äitienpäivästä. Hauskoja kuvia jopa kuvasarjoja. Ai niin joo, sainhan minä myös naamaan restauroinnin kahdelta lapselta, hiukset laittoi yksi. Korut, rannekorut ja sormukset, olivat Aurinkolapseni käsialaa. Hyvin mamman tuunasivat juhlakuntoon, kaikki neljä...
 
Tänään on tiistai, aamussa mennään. Viikonlopuksi ateljeen ja maalaukset siivosimme pois, Ukkokulta konttasi ihmesienellä maalit lattiasta, on se ihmesieni. Torstaina yksi ystävä kävi kylässä, sanoi nauraen ettei heillä ehkä ihan keittiössä maalattaisi ja roiskittaisi. Perjantaina sain myös vieraita, yksi Surusisko äitinsä kanssa. Kävimme näyttelyssä, kahvilla ja yhteen ääneen höpisimme. Asiaa riittää aina, laidasta laitaan, välillä rankempaa välillä kepeämpää. Mutta sellaista elämä on sulassa sovussa kaikkea. Alkuviikosta meillä kokoontui kirjoittajaporukka, hyvä kokoontuminen sekin. Uusia ihmisiä, samat intohimot, ymmärrystä ja rohkeutta kirjoittaa. Tiesin heidän olevan myös luovia ja huuuhaita, joten joimme iltateet maalauksien seassa. Ruttasin pöydän toisesta päästä jätesäkkejä sen verran, että pystyin pöydän kattamaan. Tänään tavoittelen ateljeen pystyttämistä, jälleen, on muutama aihio ja tunnelma puskemassa ulos värien kautta. Toki minulle on myös ohjelmoituja menoja ja kuskauksia, mutta muistaakseni vasta illasta. 
 
Ei kai tässä sen kummempaa, kunhan nap nap naputtelin pikakuulumisia. Lapsuudesta olen jo oppinut sanonnan, laiska tekojansa luettelee. Eikä hiiri makaavan kissan suuhun tule... Eli näillä mennään, en kaikkia tekosia ja oheistoimintoja luettele, kunhan muka jotain kerron mistä arki nykyisellään koostuu. Laiskottelen varmaan aivan tarpeeksi, mikäs se laiskotellessa, katson kun ihmiset menee töihin ja elävät tehokkaana ja tarpeellisina. Minä yritän omaa elämäntehtävääni kartoittaa, löytää ja etsiä. Kun minä nap nap naputtelen, Ukkokulta hoitaa tiskit, pyykit, petin petaamisen ja nyt heiluu imurin kanssa. Loistavasti näköjään ulkoistin nämä aamurutiinit kun olen niin tähän naputteluun syventynyt. Hah, tämä lie organisointia? 
Kaikkinensa tämä etsiminen, oivaltaminen on sinällään tarpeellistakin, jopa mielenkiintoista ja hauskaa, olen utelias. Koen minulla nyt tähänkin olevan mahdollisuuden, vaikka kaiken maailman, negatiivisia ja raskaitakin, lieveilmiöitä tämä elämä sisällään pitääkin. On minulla olemassa visioita, huomaa monikko... Isolla kauhalla on annettu ja ammennetaan yhä, tässä suu ymmyrkäisenä ihmettelen ja yritän oppia. Kukapa kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse... Nap, nap, hei, hei, nauttikaa auringosta mikäli se paistaa.
 
 
 

1 kommenttia:

17. toukokuuta 2017 klo 12.58 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Jostain syystä samaistun sun teksteistä välittyviin asioihin, tunteisiin, ajatuksiin... vaikka en samaa olekaan käynyt läpi kuin sinä. Ehkä joskus kerään rohkeuteni ja tulen jututtamaan sinut tunnistaessani ... minä kamerakammoinen(kin) anonyymi.

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu