ONHAN NOITA, NOITATARINOITA, NOITA TARINOITA

Onhan noita, noitatarinoita, noita tarinoita.

 

Jopas otsakkeen lykkäsi, näin aamutuimaan. Pääsiäisen lähestyessä noidat alkaa mielessä pyörimään, näköjään enemmän ja vähemmän. Vai onko ne trulleja. Eilen luin paikallislehdestä kolumnin pääsiäismunista ja virpomisesta, aloin omiakin noitatarinoita kelailemaan, lukuisia trullin keikkoja. Omia ja sitten myös lasten tekemiä.

 

Toisekseen olen kuullut myös sanonnan, että laiska ihminen töitänsä luettelee. Eli julkisesti toitotan omaa laiskuuttani, ennen kaikkea aikaansaamattomuuttani ihan bloggaamalla. Yritän muka kauheasti hehkuttaa, että imuroin, taas imuroin. Tein sitä ja tätä, hoidin yhtä jos toista, olen muka aktiivinen ja ahkera. Mikäs tässä on ollessa, kun on joutoaikaa, sitten muka kuormitun yhdestä jos toisesta asiasta. Voivottelen ja käämejäni käryytän, siitä taas tänne jauhan savu nousten. Pitäisin tekemisistäni suuni supussa, pyörittäväthän muutkin arkea, jopa töissä käyvät, eivätkä siitä eetterissä jauha. Eikä ne näytä meikäläisen tekemättömät tehdyksi muuttua vaikka kuinka lokeroin, jauhan, muka yritän. Ja onko millään mitään väliä, ihan sama, kuka tekemisiäni kaipaa tai huomaa tekemättömyyttäni. Itsehän se pahin piiskuri olen, toisaalta hyvä jos edes itse.

Olen myös lukenut asioista, joita ei kannattaisi somessa luukuttaa, enempäänsä. No minä en ole somessa tätä enempää, enkä kuvaa. Mietin kuitenkin mitä kerron. Mutta näitä asioitahan on muun muassa, aivan henkilökohtaiset ja intiimeimmät asiat, jokainen ruoka-annos, jokainen salitreeni, jokainen uusi vaate, uusi ilme, uusi kuvakulma, jatkuvat selfiet, parisuhteen ihanuus, äitiyden ihanuus/kauheus, kulissien hehkuttaminen, pröystäily ja oman paremmuuden jalustalle nostaminen...

Mihin näistä itse kukin syyllistyy, koska niistähän arki ja elämämmekin muodostuu. Mikäpä siinä jos elämä on ravintolaoissa syömistä, se on se kohokohta, niin pakkohan se on jakaa. Tai jos elämä on kainalossa kuhertelua, päivästä toiseen, sehän on jonkun elämää. Tai matkustelu, jos lentelee ympäri maailmaa, mikäpä siinä, kivahan niitä on jakaa. Tai jos on kymmenessä sormessa kahdessa kerroksessa sormuksia, ja napakoru, kun on varaa ja tykkää kimalluksesta. Onko se kateutta, jos ei moisia asioita kestä lukea. Tai jos tällä viikolla on muhkeammat huulet, pakarat tai tissit kuin viime viikolla, hyvähän siitä on kertoa, jos ei muuten huomata, tai ne tissit eivät saa ansaitsemaansa huomiota. Toki vastuu on myös lukijalla, jos ei nappaa niin ei kannata ihan itseensäkään ottaa. Toisilla on eri asiat elämässä tärkeitä kuin toisilla, tai kolmansilla. Kuka sen itse asiassa voi määrittää, määritellä, arvioida ja arvostella. Monihan kummastelee minun jakojani elämästä, eläimistä, surusta tai aivoituksistani... Ja siltikin jaan, vieläpä runsassanaisesti, usein ja vuolaasti.

Eli en ajatellut tänään yrittää ja jauhaa yhtään mitään päivän suunnitelmista. Kirjoitan kauas taakse päin, ihan oikeistakin muistoista.

 

Hypätäänpäs 1900-luvun alkupuoliskolle. Muistan tarinoita, joissa noidat kiersivät öisin navetoissa silpomassa lehmien utareita. Mitä ilmeisemmin nämä noitien kierrokset keskittyivät kevääseen ja pääsisien aikoihin. Mitä tai keitä ne sitten olivat? Olivatko he ihan perusmammoja, jotka keväisin hiukan hullaantuivat tekemään tekojaan. Entäs jos mies olikin se noita, miksi ne aina naisiksi määritellään, jos ne olikin noitaukkoja... Tuskin ne sentään luudilla kissoineen lentäen kulkivat, silloinkaan. Mutta ainahan on piirretty, kautta vuosikymmenien pääsisäisen aikaan kuvia, jossa lentää täysikuuta vasten noita-akka, musta kissa luudan takatuupparissa. Sehän perinne ja noitamielikuva on periytynyt vuosikymmeniä ja sukupolvilta toisille. Varmaan sieltä on periytynyt myös kammo mustia kissoja kohtaan, ne ovat olleet muka pelottavia. Mutta kas kummaa meidän ikioma kiiltomusta kollimme, Väinö, on sympaattisista sympaattisin, ihana elukka. Siksikö mustien kissojen tienylityksillekin on pitänyt sylkeä. Noitien vika.

Saimme ymmärtää lapsina että näitä noitia tai jotain noitasukulaisia asusteli riihien ylisillä, ne tekivät vaikka ja mitä. Eihän sitä koskaan ohi kulkiessa tiennyt, vaikka se hampaaton rupinokkainen noita minut sieppaisi. Laittaisi häkkiin ja lihavaksi syöttäisi, padassa noitaliemissä keittäisi, räkättäen sitten suuhunsa lusikoisi... Hannu ja Kerttu, sehän oli tositarina.

 

Pompataanpas siitä 1900 -luvusta, 2000 vuoden kevääseen. Silloin sain esikoiseni, hän syntyi hammas suussa. Sain kuulla heti, että aikojen alussa lapsi olisi noidaksi mielletty ja päästetty hengestään hampaan vuoksi heti synnyttyään. Mikä onni meikäläiselle, että synnytin esikoiseni vasta tuolloin. Enkä miellä häntä sen enempää noidaksi kuin ketään muutakaan lapsistani. Tosin välillä hän nauraa silleen hä hä hä häää, mutta sekin muistuttaa enemmän minun naurua, toisaalta samalla aika paljon noidan käkätystä. Kuka tietää. Sillä luulinhan eilen olevani noita, ainakin akka.

 

Mutta sitten hyppäämme takaisin lapsuuden pääsiäisiin. Meillähän poltetaan kokkoja, pääsiäiskokkoja, pääsiäislauantai iltaisin. Se on meidän perinteemme, meillä ei taas juhannuksena raasata tulen kanssa. Tässäkin on suuria alueellisia eroja, aika lyhyilläkin maantieteellisillä eroilla. Joskus jopa kokkojen päälle tehtiin noidat, jotka poltettiin. On se itse asiassa aika karmivaa, mutta noinhan on varmaan aikojen alussa tehty, poltettu kylän hullut akat roviolla. Onni elää nykymaailmassa, varmaan minä olisin tullut poltetuksi useampaan kertaan, huuhaana. Eikös huuhaa ole melkein kuin noita. En minä utareita ole silponut, enkä julkisesti ketään noitunut, mutta varmaankin monet noitamaiset piirteet täytän, vähilläkin vaivoilla. Välillä saan etiäisiä, lueskelen merkkejä. On tuo musta kollikin. Nauran silleen, osaan kävellä kyyristellen, heittää loitsun tuosta vaan. Vaikka auringosta tai sateesta. Olen toki kirjoittanut loitsun myös pelosta, sen karkottamisesta.

"Hakkaan rumpua, hätistelen pelkoa. Poltan pelon karrelle, annan kipinöinä sinkoilla" ja niin edelleen... pois se minusta lähteköön on loitsuni tavoite. En todellakaan pahemmin mihinkään vakavampaan ala loitsimaan, muille pahaa virpomaan, pian ihmiset alkavat pelkäämään, tai itsekin itseään. No ei tosissaan, en minä noita ole, jokuko luuli. Se oli läppä, huono aamuläppä, kuiva sellainen.

Olen myös saanut osuman noidannuolesta lukuisia kertoja, sekinhän on kuin salama kirkkaalta taivaalta, liekö täysikuussa luutailusta ammuttu. Sitten se iskee fileeseen se nuoli, lamaannuttaa. Tai jos se onkin ollut Amor, joka on ampunut, mutta se onkin osunut meikäläisellä väärälle puolelle, ja olen luullut noidannuoleksi. En ole sen vertaa paikallani pysynyt, että nuolikaan oikeaan paikkaan olisi osunut.

 

Onko noituutta mitkä kaikki asiat? Olenko noiduttu, jos olen joutunut taistelemaan vuosikausia yliluonnollistenkin kuolemaa hipovien asioiden kanssa. Painimaan ja käymään keskustelua kuoleman kanssa. Kyllähän se välillä on noituudelta tuntunut, mutta kyllä minä olen luullut että meitä on ulkoa päin noiduttu, eikä ne omia syitä ole. Olen ollut vuosikausia oman elämäni sivustakatsoja, siellä se eukkoparka räpiköi kuin noiduttuna... Pahoja asioita on vain kylvetty, annettu kestettäväksi. Mutta samaan aikaan kritisoin, onko pakko noin isolla kauhalla, mitä olen niin väärin tehnyt että kohtuuttomasti annetaan.

Luin myös nuoren naisen haastattelun, hän vammautui muutama vuosi sitten todella vakavasti kuolonkolarissa. Hän koki, että hän oli ainoa, jolla oli tarvittavat eväät jäädä eloon, jatkaa uudenlaista taisteluaan. Pikkuhiljaa itsekin yritän ajatella noin, tai näin, minulla on tähänkin elämään jossa elän siihen tarvittavat paukut. Vaikka se, kun minulle sanotaan että jokaiselle annetaan se minkä jaksaa kantaa on todella kohtuutonta, satuttavaa.

Itse asiassa eilen illalla mieleeni jäi pyörimään ajatus, jonka kuulin televisiosta. Nyt aamulla sen muistan näin, kutakuinkin. Itsetuntomme ei saa määräytyä sen mukaan mitä olen saanut aikaiseksi, vaan sen mukaan mitä olen. Aika tärkeä havainto tehokkuusyhteiskunnassa, ei ne meriitit yksistään minuutta määrää, saa määrätä, vaan se mitä on, oikeasti. Eli minunkin pitää oppia olemaan jollakin tavalla levollisempi tässäkin hetkessä ja pitämään itsestäni, vaikka en niin sanotusti kuulukaan mihinkään, olekaan meriiteiltäni arvoasteikossa mitattavissa. Saati määriteltävissä. Olenhan minä, olemalla minä.

Toisaalta tämäkin ajanjakso, itsensä haeskelu, mahdollistaa heittäytymisen. Varmaan monikin juttu menee sivusta seuraajan mielestä surun piikkiin, se on niin traumatisoitunut lapsensa kuolemasta, varmaan siksi sillä piippaa venttiilit ja se tekee yhtä jos toista. Yrittää, luulee, osallistuu, heittäytyy, hortoilee ja heiluu. Annetaanko touhuta vai pitääkö jo puuttua? Sillä tunnen kyllä katseita, kun minua ja menemisisäni tsiikataan. Välillä se vaivaa, ahdistaakin, mutta välillä taas ei. Toisaalta koen sen myös jotensakin helpottavankin asioitamme, kun olen julkisesti kertonut, monestakin kommervenkistä, mitä tässä on vastaan tullut, saan myös paljon hyviä asioita osakseni. Ja saanpahan ja voinpahan olla se outo ihan nyt luvan kanssa. Mutta missä raja, ettei menee noituuden puolelle? No onhan siinä muutama nyanssi välissä, todellakin... Mutta välillä tuntuu, että sitä on kuin noiduttu näissä kotkotuksissaan, minkä koen ihan hyväksikin voimavaraksi, kun uskaltaa vain heittäytyä. Vaikka maalaa kuin noiduttuna karjuu ja heiluu pensseleineen sutii muovipusseilla ruiskii ruiskuilla, kirjoittaa kuin noiduttuna, hakkaa konetta ja kouristelee, tanssii kuin transsissa ja noiduttuna eläytyen, harrastaa sitä sun tätä kuin noiduttuna, heittäytyy, heilahtelee ja heittelee...

 

Kun olin mopoikäinen, melkein aikuinen, trulleilin serkkuni kanssa. Pukeuduimme pitkiin hulmuaviin hamosiin, essuihin, kumisaappaisiin, huiveihin ja muutenkin naamioiduimme noidiksi. Tietty siinä iässä jo hiukan meinasi hävettääkin moinen, joten vedimme sukkahousut naamamme peitoksi, ettei niin kuin tunnistettaisi. Mopon sarvissa keikkui kupariset kahvipannut kun me päristelimme menemään. Toki hiukan hävetti ihan lähinaapureihin jalkautua, olisivat varmaan jostain syystä heti meikäläisen tunnistaneet, noidutusta naamaisiasusta huolimatta. Joten sitten ajelimme ympäri kyliä, tärkeintä oli se vauhdin hurma, hauskuus ja huivien liplatus. Siihen aikaan ei käytetty kypäriä, saattoi olla jopa lakisääteistä, mutta me vedimme kyllä ilman. Eikai sitä nyt noita kypärä päässä ajele, siinähän imago olisi kärsinyt. Kylmää kyytiä se oli, mutta niin me trulleina päivän heiluimme. Palkkioista en itse asiassa muista, saimmeko edes  munia pannuihin, uskalsimmeko oville pahemmin kolokuttelemaan, varsinkin kun oli ne sukkahousutkin naamalla. Pian olisimme saaneet poliisit perään, sen verran epäilyttäviä akkoja olimme.

 

Muistan kun saavuin lapseni kanssa kotiin sairaalasta pääsiäislauantaina 2011. Jo kaukaa tieltä näimme trullilauman menossa. Omiahan ne olivat. Kas kummaa tunnistin trullien vaatteet, sillä meni meikäläisen biletunikat ja pikkumustat yhdessä kumppareiden ja noitasomisteiden kanssa. Siskot olivat jo valmiiksi vaatteet, minun tunikani, valinneet. Voi sitä iloa, kun vedimme kaljun peitoksi harmaan peruukin, pisamat piirsimme naamaan, virpomisvitsat käteen, huivi pitämään peruukin paikoillaan ja menoksi. Se oli kyllä kaikkien aikojen iloisin ja suloisin noita-akka joka ovelta ovelle sai kiertää, kaikkea muuta kuin pelottava. Ihana muisto...

 

Itkevätköhän noidat? Onko heillä myötätuntoa, empaattisuutta tai tunteita? Keskittyvätkö he vain pahantekoon? Kuten utareiden silpomiseen tai pahojen asioiden noitumiseen. Itse asiassa minulla vierähti taas tunteet pintaan ja kyyneleet runsaana purona, kun muistelin menneitä, Vaikka kuinka olen ilkeä, paha tai huono ihminen, on minulla näköjään tunteet ja herkkäkin puoleni. En siis mene noitamuottiin, en. Vaikka tänään kyllä näin aamulla varmaan siltä näytänkin ilman maskeeraustakin, musta kissakin kapusi selkäni taakse sänkyyn. Se on niin veteen piirretty viiva, niin kuin moni muuksi asia. Ei nyt sentään, en minä kuvittele itseäni noidaksi, älkää pelätkö. Mutta se kuinka hyvät ja monenkin mielestä pahat asiat kulkevat rinta rinnan, meissä kaikissa.

 

Nyt on siis aamu, kahvini olen kohta lipittänyt, aurinko nousee. Pikkupakkanen. Olipahan purkaus, outoja rinnastuksia, vilahtelevia muistoja, ajatusten nakkeluita, ilman tolokkua heittelyitä, arkea ja realismista epärealismiin. Ei tarvitse ymmärtää, jos ei ymmärrä. En kerro tai suunnittele mitään, yhtä tyhjän kanssa. Kunhan yritän tutustua itseeni ja hyväksyä moniakin asioita. Näillä mennään, mitä on annettu... onhan noita, noita tarinoita.