maanantai 10. huhtikuuta 2017

MAHOTELLA

Milloin mahotellaan, millä ja kuinka paljon? Mahottelu voi olla myös mielentila, ainakin minulle. Minusta tämä on hauska ja kuvaava sana, liioitella mahdottomasti, olla silleen jollakin tapaa överit, sehän on mahotella. Mitä ilmeisemmin pikkupoikien vaikutteet leijuvat vielä mielessäni, pistävät ajatuksia pyörittelemään.
Miettimään uusista vinkkeleistä. Jopa mahottelemaan.
 
Takana hieno viikonloppu, tauottomasti tarinaa ja touhua. Mietin kuinka paljon sitä meidän huushollissa olikaan aikoinaan tarinaa, yhteen ääneen puhumista kun kaikki neljä olivat pieniä. Olihan sitä, muistan kyllä. Kuinka moni asia menikään itsellä silloin ohi, kun kaikki puhuivat yhteen ääneen. Vai onko se niin, että omiensa jutut kykenee helpommin ymmärtämään, toisten lapsille pitää olla enemmän mukana, kuunnella tarkemmin. Olla valppaampi, jopa mahotella omaa läsnäoloaan ja ymmärrystään, jotta pysyy mukana. Näinkin.
 
Onhan ne lasten ajatukset loistavia, kielikuvat todella hyviä. Saimme nauraa vedet silmissä lukuisa kertoja, huippua. "Tollo-täti, minulla on asiaa..." kuului uskomattoman monta kertaa. Tytöt ja ukkokulta olivat tietenkin osallisina. Tinka, nuorin kissamme, välillä ujo ja helposti itsensä kätkevä, reipastui myös viereen nukkumaan ja leikkimään. Hienoa rohkaistumista.
 
Missä kaikessa voi mahotella? Esimerkiksi hammastahnaa voi laittaa Tollo-tätin kanssa isomman herneen verran hammasharjaan. Pikkuautoleikeissä voi mahotella, jatkaa aina vaan, uudestaan ja uudestaan. Jogurttijuomankin kanssa voi mahotella. Tollo-täti ei ollut nyt muistanut sitä valmiiksi ostaa, sekös olikin outo asia, pitääkö ihan toiselta paikkakunnalta lähteä hakemaan. Sama on junaradalla, silläkin voi mahotella, ajaa rataa uudestaan ja uudestaan. Sitten oli aivan käsittämättömän jännää mahottelua laittaa varpaankynsiin eri värisiä lakkoja. Siihen mahotteluun liittyi jo hiukan epäluulosteluakin, voisiko, onnisutisiko, olisi kivaa, jännää, saisiko. Senkin sanan on yksi kummilapsistani lanseerannut noin 4-5 vuotiaana, kun tein kukka-asetelmia. Minulla oli kaikkea muutakin floristista rekvisiittaa, kuten nauhoja, helmiä, kimalletta ja bling blingiä. Silloin silmät kirkkaana kummilapseni ääneen epäluulosteli, epäili ja luuli, voisiko saada itselleen pätkän helminauhaa. Sai toki, sillä katse oli niin nauliintunut ja sormet nauhaa niin pitkään jo hiplanneet. Olisin varmaan antanut pyytämättäkin.
 
 
Kun ajelimme autolla vanhempi pojista mietti ääneen liikennemerkkejä, risteysalueen nuolia. Ne osoittavat taivaaseen ja maan alle. Näinhän ne ovat. Maapallon alapuolella on jo kesä. Pienempi näki takapihallamme pintaan puskevia päivänliljan silmuja rykelmänä. Hänen mielestään ne olivat kynttilöitä kakussa, joita ei vielä ollut sytytetty. Piti ihan itsekin käydä katsomassa lapsivinkkelistä, hyvin kuvaava ilmaisu. Saunassa me mahottelimme myös, siellä on kaksi pöllöpesusientä, niiden kanssa voi mahotella vaikka kuinka. Leikkiä ja läträtä loputtomasti. Lauantaina lähdimme asioille, mummulaan myös. Pienempi nukahti heti autoon päästyään, nukkui koko keikan ajan, liki pari tuntia. Kun pääsimme kotiin takaisin hän heräsi ja kysyi ensimmäisenä "Eikö me lähettykään?" Voi vitsi kuinka piti nauraa, moniko keikka, tilanne tai asia meillä itse kullakin menee niin ohi elämässä, ei tiedä lähteneensä...
 
Minä löysin omasta tekemisestäni jälleen uuden kipupisteen, tarkkaan määriteltävän rajan, missä menee jo mahottomaksi. Se on taulun koko. Minähän mahottelen yleensä maalausteni kanssa, maalaan siis isoja, suuruudenhulluja töitä. Viikonloppuna maalasin suurinta pohjaa 120 x 120 cm. Siinä on sen 40 cm yhteen suuntaan liikaa, nyt sen myönnän ja nyt sen tiedän. Ei siis tahtonut mahtua millään ja mihinkään. Pojatkin kädet puuskassa ja päät kallellaan mahotteluani seurasivat. Myötäelivät. Mutta onhan se hienoa koolataan ja muodoltaan siitä en pääse mihinkään, iso kantti kertaa kantti, ai että. Tietenkin haluaisin vieläkin isompia maalata... Niin siksi kait maalaankin usein suoraan seiniin. Ratkaisu se on sekin.
Ensinnäkään se pohja ei mahtunut pöydän päälle, aina meni jostakin yli. Kun nostin sen pöydän viereen maalaustelineeseen, se vaati pöydän siirtämistä, keittiön mööbleeraamista uuteen uskoon, eli elämiseen käytettävä tila väheni entisestään. Sain myös mahotella jätesäkkienkin laajuudella. Minulla oli myös luomisentuskaa ilmassa, en osannut, en saanut sellaista jälkeä kuin luulin osaavani ja saavani. Ääneen sitäkin mietin, uhkeilin, ähisin. Oli se hienoa, kuinka pojat myötäelivät kanssani, uhkeilivat kuinka vaikeaa moinen oli. Tupisivat päät vinossa, kädet puuskassa, ähisivät ja kritisoivat, suoraan sanottuna apinoivat minua. Kysyin eivätkö he tykkää taulusta. Kyse ei ollut siitä etteivätkö he tykkäisi vaan siitä, ettei Tollo-täti itse tykännyt, siksi. Kuinka paljon siis oma käytös vaikuttaa muiden käytökseen.
 
Mahottomasta taulupohjasta seurasi jälleen muita lieveilmiöitä kun pöydän vinoon siirsi. Koirat, heidän reittinsä on kulkenut aina samasta kohtaa ja samaan kohtaan. Niin myös nytkin, maalaustelineen alta. Tietenkin minä valutettavan maalinkin määrällä mahottelin, valuttelin ja roiskusin, tottahan toki suhteessa taas enemmän kuin pienessä pohjassa. Jätesäkille valui ihan lammikoita. Ja kas kummaa koirathan juuri näistä lammikoista kävelivät, ongelmaa tietämättä. Kaksi koiraa ja neljä jalkaa, sehän tekee aika mahottomasti jalkoja, varsinkin jos ne on maalissa. Onneksi ei nyt sentään joka tassu.
Koirathan kulkevat koko ajan ja osallistuvat, niin myös jäljistä päätellen nytkin. Vaaleat tassupolut menivät ympäri keittiötä, muutama roiskaisi olohuoneessakin, siitä eteiseen, kodinhoitohuoneen kautta takaterassille. On muuten yllättävää kuinka kauan maali pysyy tuoreena, kuinka paljon yksikin tassu imee itsensä, kuinka laajalle sitä riittää, silloin kun maali ei ole siellä missä sen kuuluisi olla.
Eli olen kontannut koirien maalijälkiä siivoten pitkin huushollia, pariinkin otteeseen. Sekö noista pikkuvieraista vasta olikin mahottoman jännää seurata ja sitä piti kädet levällään selittää. "Tollo-tätin maalit valui lattialle, koirat sitä levitti ja sitten Tollo-täti konttasi ja luutusi vaikka kuinka mahottomasti joka paikkaa." Eli lapsellisuus ja mahottomuus tiivistyivät varmasti poikienkin mieliin, mahottomiksikin lapsuusmuistoiksi.
 
Ikävä on myös mahotellut olemassaolollaan ja muistoillaan. Kuinka moni Aurinkolapsemme  tekeminen, sanonta, oivallus ja ilme tulikaan mieleeni noiden viikareiden myötä. Olihan se elämää, silloinkin, ei sitä aina tiedä milloin elämä muuttuu. Kuinka elämän käsikirjoitus mahottelee ja vetää överit. Onneksi vedimme överit ja mahottelimme monissakin asioissa myös sairasteluvuosina, onpahan mistä ammentaa näitä ihania muistoja. Emme jättäneet lähtemättä, tekemättä tai nauttimatta. Onneksi sama suuruudenhulluus ja kaasu oli kytketty päälle noinakin kuutena vuotena.
 
On siis aamu, jostain syystä minun piti keittää tiraus lisää aamukahvia, maistui niin hyvälle. Pisti tosin pöllökupille ääneen tupisemaan, mahottelenko, mitä tästä kahvin määrästä seuraakaan. On siis aamu ja kello kuusi, kun nousin. Mielessä on paljon asioita, jotka haluan tänään, viimeistään huomenna saada tehdyksi. Hyvillä mielin, uteliaana, jotenkin innosta ja keväästä kuplien nousin ylös, hieno tunne. Mahottelu ei suinkaan ole negatiivinen asia, se on kenties rohkeakin heittäytyminen rajapintaan, hiukan yli. Mutta sitähän elämäni ja ikäväni on, jatkuvaa mahottelua.
 
Mieti minkä asian sinä voit tänään mahotella...
 


1 kommenttia:

30. huhtikuuta 2017 klo 11.13 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Ihanat lapset, mukavia hetkiä teillä!
Marjut

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu