perjantai 30. joulukuuta 2016

AJATUSHAUTOMO



Uusi aamu, suvikeli, pimeää ja hiljaista. Huomaan kirjoittavani aamuisin, tyhjentäväni ajatushautomon yön jäljiltä, muiden vielä nukkuessa. Minulla oli ajatus kuntosalista ja uinnista heti puoli seitsemältä. Mutta minähän nukuin sen ohi, joten nyt kirjoittaessani odottelen salille kaveria herääväksi mukaan. Ajatushautomosta vilahtaa mieleen kanankoppi, josta käyn aamulla keräämässä lämpimät ja tuoreet munat koriin, lasketaan montako on yön aikana munittu. Vitsi mikä visio!

Sytytin kynttilät, toivotin huomenet, heitin lentosuukot kuville ja ilmaan, pussailin pöllökahvikupin ja tiedostin aamuikävän. Sellaisen syvältä vyöryvän, lämminsävyisen aallon, samaan aikaan kouristavan tyhjiön, joka jää lämmön tunteena sydämen seudulle, vaisusti tykyttämään. Se ei ole suoranainen rytmihäiriö, se on sellainen ikävän ohilyönti. Toivottavasti ohilyönti ei ole sydänfilmissä näkyvä, sillä uskon sen olevan epämääräisesti tunnistettavan ja tunteeseen perustuvan muljahduksen. Muljahdus joka on uudessa ja elettävässä elämässäni, ilmeisesti ikuisesti mukana kulkeva.

Heti aamusta mielessäni vilahtelee värejä, tunnelmia, pintoja. Minun tekee mieli maalata, saada tunnelmia ja tunteita ulos, konkreettisesti. Olen huomannut viimeisien kuukausien aikana, kuinka tärkeää on asioiden käsittely, ikävän eri sävyt, surutyön lukuisat vivahteet, vihankin leimahdukset, kaipauksen syvät aallot, surumatka, taistelumuistot on saada itsestä ulos, konkreettisesti. Minä ainakin tarvitsen ja etsin alitajuisesti ja ihan oikeastikin keinoja, tai paremminkin huomaan yhtäkkiä, että keinot valitsevat minut. Toki valtava määrä asioita jää myös sisälle ja pinnan alle vellomaan, ajatushautomooni, mutta onneksi on venttiilejä jotka päästävät asioita itsestäni ulos, saattaisi tämä painekattila räjähtää ellei venttiilit toimisi.

Minun tapani tarttua tunteeseen, tunnelmaan, katsoa mitä sillä on tarjottavaa vie minua kuin sitä eilistä pässiä narussa. Jaksan hämmästyä, innostua, oivaltaa ja heittäytyä. Ajatushautomo on tehnyt tehtävänsä yön aikana, minun tietoisuuteni syvästi ja hyvästi nukkuessa. Aamulla on visio miten koen ja mitä pyrkii ulos. Samaan aikaan järki miettii ja punnitsee, että onko järkeä aloittaa taas maalaaminen, levittää keittiöön pelit ja pensselit, onhan vielä joululoma. Keittiön kuuluisi toimia oikeasti joululomalaisille keittiönä. Samaan aikaan ajatushautomosta puskee idea yhteisestä maalaussessiosta. Jospa muut, lomalaisetkin, tarttuvat pensseleihin ja suteihin.

Illalla katsoin pätkän 97-vuotiaasta naisesta, kuvataiteilijasta. Minusta oli huikeaa kuulla ja nähdä se palo, joka hänessä yhä oli. Kuinka hän jaksoi hämmentyä ”kauniista viivanpätkistä”, jotka hän sai vapisevin käsin aikaiseksi. Toivon niin itselläni säilyvän saman hämmennyksen ja innostuksen asioihin, elämään, vaikka kenties ysikymppisenä potkuri kulkee jo hitaammin. Minulla on suunnitteilla yhteisnäyttely kevääksi, muut ovat jo paljon enemmän kokeneita, ihan konkareita, lukuisilla taiteen eri saroilla. Mutta minua pyydettiin mukaan, onhan se koukuttavaa, minunlaiselleni tulokkaalle ja erilaiselle, vielä määrittelemättömälle höyrylle. Koen olevani kuin kala vedessä, on ikähaitari sitten mikä tahansa noissa piireissä. Huvittavaakin on ajatuskuvio siitä, että olen lähes kaikkialla kuopus, vaikka mittarissa on mitä on itsellänikin. Ikä on vain numero, mihin suuntaan tahansa peilatessa, eikä sen saa antaa jarruttaa. On uskomattoman hieno tunne, kun maalauspiirissä oivallan, imen ja innostun. Hetkessä olen sata lasissa, uutta oppien ja maalit roiskuen. Enkä tarkoita, että olen tuosta vain suuri taiteilija, sellaiseksi napsahtanut, mutta uskon yhä minulla olevan ja löytyvän lahjoja, ennen kaikkea tolkuttomasti innostusta ja hulluakin rohkeutta kokeilla. On jopa virinnyt ajatus, voinko tätä kautta kenties auttaa muita, maalata kenties voimatauluja, pistää mielestäni hyvän ja vapauttavan asian kiertämään. Eikä tällainen asia ole oman ajatushautomon tuotosta, vaan se on ihan ulkopuolelta heitetty, ajatushautomooni annettu, tavallaan tuontimuna. Samaan ajatushautomoon on heitetty ajatus myös siitä, että on aika opetella arvostamaan itseään ja kohtelemaan paremmin. Se on tärkeä ponnahduslauta aika monille asioille, olen siinä aika alkutekijöissä. Nytkin kun kirjoitan, olen monta isi- päätettä joutunut korjaamaan pois. Kuka muu ne sieltä ajatuksista pois nappaa, jollen minä itse.

Toki itsensä arvostaminen on nyky-yhteiskunnassa ja nykyisessä tilanteessa vaikeaakin. Törmään jatkuvasti vähätteleviin hymähdyksiin ja kysymyksiin, kun tongitaan viimeistä kuutta vuotta elämässäni. ”Niin, omaishoitaja, mutta mitä sinä oikeasti olet kaikki nämä vuodet työksesi tehnyt, eihän omaishoitajuutta työksi lasketa. Missään järjestelmässä tai hyötylaskurissa ei näy mitään koko kuuden vuoden ajalta…”  Eli osaa siinä sitten arvostaa itseään, omaa tekemistä, panosta, valtavaa ja tärkeää työtä lapseni hyväksi, heittäytymistä ja pakotettua ajanjaksoa, kun on mittareilla aika lailla pyöreä nolla, 0. Onkohan olemassa järjestelmää, vaikka sairaalan perspektiivistä, joka jonkin sortin työtodistuksen meille omaishoitajille kirjoittaisi. Työnkuvaa edes hiukan määrittelisi, mitä se on pitänyt sisällään. Ettei se ole vain kiikkustuolissa istumista ja taksilla ajelua, yhteiskunnan piikkiin. Mikä on monen ulkopuolisen näkökulma aiheeseen, mikäs se on ollessa kun kaiken saa valmiina ja voi vain olla. Näinhän minullekin ehdotettiin, mielikuva luotiin, että voin treenata itseni huippukuntoon kopissa, suoraan vaikka fitnesslavoille päätyä pullistelemaan, kun minulla on päivät pitkät aikaa keksittyä itseeni. Tehdä vaikka puoli miljoonaa vatsalihasta päivässä, eihän se nyt suurta tilaa vaadi ja aikaa vain on. En treenannut, en. Toki nyt kuntosalilla pullistellessani pullistelen oikeasti ja joka suuntaan, en siis pidä peilikuvastani lainkaan. Sitäkin siis opettelen, peilikuvan hyväksymistä, mutta voimaa ja kestävyyttä minusta löytyy. Hah, olen jopa kolminkertaistanut ehdotetut painot ja toistot, kun ei ole tuntunut. Tai sitten en vain tunne, olen turta. Olen myös armollisuutta hakenut, onko kaiken pakko tuntua verenmakuna suussa, olen jopa painoja pienentänyt, inhimillistänyt. Viimeisen vuoden aikana voimat ovat kasvaneet, pakostakin, hyvä kun kroppa kesti ja jaksoi mukana. Kuinka kiitollinen olen omalle kestävyydelleni ja sille, että jaksoin, jaksoimme, pystyimme antamaan kaikkemme.

Nyt ajatushautomossa pitää kääntää munia, etteivät ne kypsy kovin yksipuolisesti. Typyt alkavat venyttelemään, oikovat raajojaan. Mikä oli tämän aamuisen hautomon tarkoitus, en jaksa sitä nyt ajatella sen suuremmin, varsinkaan murehtia tai laskelmoida, se oli vain tullakseen, annoin tulla.

Eilen mietimme mennyttä joulua, vertasimme viimeistä kahta joulua. Tämä joulu oli jopa helpompi kuin edellinen. Saako ja voiko näin ajatella? Saattaa olla ulkopuoliselle hurja ajatus, sillä nythän meiltä puuttuu konkreettisesti yksi lapsi. Kun vertaa tämän joulun tyyneyttä ja pelottomuutta, valtavalla kiitollisuudella, se on jopa helpompi kestää ikävän ja tämän todellisuuden kautta, kuin se, että kärsii ja myötäelää lapsensa mukana. Pelkää jokaista hetkeä, jokaista päivää, on huolesta kippuralla, äärimmilleen pingoittuneena koko ajan, lapsensa vuoksi ja yhdessä hänen kanssaan. On valtavan tärkeä tunne tietää, että lapsellamme on asiat tänään hyvin, paljon paremmin, on sitten joulu tai uusi vuosi, kesä tai talvi. Hän ei ole enää tarvitse taistella, kuolema, uusi elämä ja ulottuvuus vapauttivat näistä maanpäälisistä kivuista, otti häneltä ja meiltä ne huolet pois. Me saamme velloa hyvissä muistoissa. Uskon tämän joulun olleen enkelitytöllemme paljon paremman kuin viime joulun. Meille jäi myös valtava määrä hyvää materiaalia, ihania munia, ajatushautomoomme haudottavaksi. Niitä on hyvä kerätä ja löytää ikävänkin kautta elettäessä. Hienoja asioita saimme itsellemme, niistä riittää, muillekin jakaa. Taas tuntuu muutama ikävän ohilyönti sydämessä, ne kuuluvat aamuuni, elämääni ja tähän päivään. Nyt kaivan kuntosalikamppeet ja sen jälkeen maalaan aamun ajatukseni, ajatushautomoni tuotokset. Uskon tässäkin päivässä olevan paljon hyvää materiaalia, ammennettavaksi, kohdattavaksi ja työstettäväksi.

Joko sinä omasta ajatushautomosta kävit aamumunat keräämässä? Oliko? Minkälaisia, kokoisia, muotoisia, värisiä? Mitäpä ajattelit niillä tehdä?

 

 

 

 

1 kommenttia:

31. joulukuuta 2016 klo 18.21 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Sen verran omaishoitajuudesta, minä sain kotonaolovuosilta todistuksen, olen omaishoirajana ollut. Samalla paikkakunnalla vielä. Kannattaa kysellä miten on nykyään. On hyvä näyttää paperilla mitä on vuodet tehnyt.

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu