maanantai 31. joulukuuta 2018

TABULA RASA - NA

Tabula rasa, siitäpäs nyt kirjoitan. Tabula rasa na nyt asioista ajattelen, olen viivalla, rajalla.
 
 "Tabula rasa (latinaa), suom. tyhjä taulu on käsitys, jonka mukaan ihminen syntyy "pää täysin tyhjänä", ja ihmisen identiteetti rakentuu täysin syntymän jälkeisten kokemuksien pohjalta." Moisen määreen antaa Wikipedia. Tuota ideologiaa siis haen...
 
Joka ainoa vuosi, tässä vaiheessa olen tabula rasa -na. Täysin tyhjänä, taulupohjana. Ehkei nyt sentään ihan kokonaisesta syntymisestäni ole kyse tai täydellisestä pään tyhjyydestä, mutta noin niin kuin kuvainnollisesti. Mitä mennyt vuosi maalaukseen jätti, mitä uusi alkava vuosi tauluun värittää, maalaa, piirtää, hahmottelee... Minä ajattelen niin usein asiat värien, pintojen, tunnelmien ja kokonaisuuksien kautta.
 
Oikeasti minua myös maalatuttaisi, pian on mennyt puoli vuotta, ainakin viisi kuukautta, enkä ole maalannut. Maalannut olen paljonkin, mutten tauluja. Odotan mielenkiinnolla mitä sieltä olisi ja on tulossa. Sillä minähän annan värien ja tunnelmien viedä. Harvoin maalaan, saati onnistun, ennakkoon tai tarkkaan suunnitelluissa töissäni. Maalit löytyivät, sen mitä niitä oli jäljellä, jäätyneenä luhtiaitasta. Eli kaikin puolin on aloitettava tyhjästä, niin maalien, kuin pohjienkin suhteen.
 
Lauantaina viimeisimmän näyttelyni kävin purkamassa. Samalla minulle heitettiin uusia ehdotuksia, jotka jäivät muhimaan. Paas kattoo, tabula rasa, mitä tapahtuu. Tapahtuuko mitään? Sekin on mahdollista. Samoin odotan että lomalaiset palaisivat kouluun, itse en nyt tietenkään vielä aio opiskelemaan palata. Etänä vedän alkukuun tammikuusta. Pino tekemättömiä tehtäviä ja kansioita odottaa. Mutta odotan tyhjää taloa, josko vaikka alkaisin huuhailemaan. Kauhulla ajattelen uusia kalusteita, lattioita, tapetteja, jos se vaihe iskee niin mitä roiskuu ja mihin roiskuu. Kunpa luovuuteni olisi vähemmän roiskuvaa ensi vuonna, ainakin sisätiloissa, pihalla saa roiskua sitten vaikka kuinka.
 

Tasan vuosi sitten.
Mutta eipä enempää siitä aiheesta. Tavallaan kuitenkin jatkan aiheella, tabula rasa. Kun ajattelen kulunutta vuotta, minkä värinen se on, millaisen maalauksen vuosi on muovannut. Huoh, onhan taas värikylläinen, paikoitellen rouheisen raskaskin, mutta samalla paikoitellen läpikuultavan utuinen, kevyt, leijuva. Paljon kaikkea. Ennen kaikkea paljon hyviä asioita. Ihan oikeasti nyt maalatuttaisi… Näen hämmentävän kuvan, taulun, jonka tunnelma nyt kiehtoo kovasti. Mitä se pitäisi sisällään.
 
Mutta yritän olla jauhamatta nyt tuosta enempää, vaikka pakottava maalaustarve alkoi kulmissani kihelmöimään...
 
Palasin parketeille ja ihmisten pariin. Hitsi kuinka kivaa ja olen kaivannut sitä paljon. Yllättävien ihmisten ja ehdotusten kautta, aivan uusista vinkkeleistä. Osasin, viihdyin, janosin, kroppani huusi tanssia. Musiikkia... Ensin lauantaina ihan oikealla tanssipaikalla, ei tarvinnut kuin saliin astua, heti vietiin valssille. Teki hyvää itsetunnolle, minä kun tahdon hermostua seinäruusuolotilaan alta aikayksikön, samalla aina myös kynnys olla tyrkyllä saati hakea, kasvaa kovastikin. Toki myöhemmin illalla sain nuolla myös näppejäni ja jäädä tyrkylle, sillä kas kummaa oli vaihteeksi naisvalta tanssipaikalla. Eilen, sunnuntaina, päivä meni kummitätini 80-vuotispäivillä. Porukan nuorinhan olin tietty siinäkin seurassa. Kirjoitin tädilleni ronikan, jonka kahteen kertaan esitin. Tunteellisena, paikoitellen märisten, mutta ronikkakulttuuri on isäni perintöä. Yritin, ainakin.
 
Sitten eiliseen iltaan, siitä jauhan nyt enemmän. Hiukan hämmentyneenäkin, mitä tulikaan tehtyä. Päädyin eläkeläisten tansseihin. Tavallaan vieraidemme mukana, mutta siellähän olikin minulle paljon tuttuja. Sillä olen vuosikaudet pyörinyt noissa piireissä. Sain palautetta, että saatiin keski-ikä sillekin iltaa laskemaan, kun minä sinne saavuin. Nuorin, olin. Mutta tanssin koko illan, oli jos mitä papparaista hakemassa. Mikä koomisinta, huhu alkoi leviämään, kuka olen. Sitten tuli pappaa jos toistakin esittäytymään, isän kavereita kaikki. Oli koulukaveria, rippikoulukaveria, kylänmiestä, entistä naapuria, pikkuserkun leskenkaimaa ja jos kuinka monta muuta. Jälleen oli tunne, että olen tarkkailija, sivustakatsoja. Mutta todellakin hyvällä tavalla. Mikä hienointa, porukka tanssi todella paljon, leppoisalla sykkeellä ja tunnelma oli loistava. Juttelin tyrkkyrivissä sitten naistenkin kanssa paljon, aina uutta tummua. Sain konkreettisia esimerkkejä, mm näin. ..Tanssiporukka, vuosikaudet lähes sama, tanssii aikansa, kunnes muutama ottaa ja kuolee tanssiparketille, sitten porukka vähenee ja homma hetkeksi hiipuu, kunnes nousee uusi muutaman vuoden nuorempi tanssipolvi, ja sama ralli alusta. Elämän realiteettien kanssa ollaan silmikkäin tuossakin. Tiedetään, että kuolo voi korjata koska vaan, mutta porskutetaan silti, eikä jäädä odottamaan ja lamaannuta. Kuulemma minun ikäisenäni eletään toista nuoruutta, tanssikaverini kehui hänellä olevan jo kolmannen nuoruuden menossa, joillakin jopa neljännen. Hauska määritelmä tuokin. Sain kuulla leskimiehiltä omaishoitajuudesta, rankoista vuosista, mitä on jäädä leskeksi. Mitä lapset odottavat ja toivovat, kun oma vanhempi jää yksin. Kyllä se yleinen toive on, että kunhan isä/äiti ei kotiin jäisi yksin suremaan, vaan lähtisi liikenteeseen, harrastamaan. Se loisi turvaa ja vähentäisi läheisten huolitaakkaa. Sitten liikkuminen ja kivut, kuinka moni känkkäävä ja länkkäävä kykenee tanssiin sulautumaan, liikkumaan ilman että vaiva näkyy, löytämään liikkumisesta sellaisen muodon, ettei olo ole sietämätön. Kummasti olemus suoristuu ja liikkuminen vaikuttaa helpommalta. Näin kävi minullekin, kun olen kipuillut ja saanut sätkyjä ympäri kroppaa, niin enpä sätkyillyt tanssiessa. Nyt kivut ovat erilaisia, tanssin aiheuttamia ja positiivisia liikkumisesta aikaan saatuja, eikä sohvakipuiluja. Näistä tuntemuksista nautin ja oikutellut selkäni voi heti paljon paremmin. Onneksi kroppani huusi tanssiliikuntaa, se on niin moniulotteista ja tekee hyvää.
 
Onkohan minulla viidenkympin kriisi? Miten olen nyt syksyn aikana yhä enemmän törmännyt näihin ikäihmisten asioihin. Mikä on hyvä ikä ja mikä on kriisi? En koe olevani kriisissä, kunhan näen realistisesti missä mennään, mitä elämä kaikkinensa on, mistä se koostuu. Mitä kaikkea elämään kuuluu, jos ja kun saa elää.
Kärsimys, sitä olen myös miettinyt todella usein. Kun olen kuullut useista, uusista, tietyn sukupolven syöpätaisteluista. Minkä ihmeen takia pitää tulla vielä kärsimys ja syöpä, kun on jo muutenkin ehtoopuolella elämässä? Sitä en tajua, miksi kuolema "jalostetaan" kärsimyksen kautta kuoltavaksi. Eikö kuolema voisi olla hyvä, nopea kokemus. Naps vaan, tuli mitta täyteen, raja ylittyy. Tarkoitan tällä nyt vanhuksia, sellaisia luonnollisesti kuoleman tavoittamia, kun elämä on tullut eletyksi. Tiimalasi on valunut. Huomaan kulmieni kurtistuvan, kun mietin kärsimystä, voi kunpa sen monikin saisi jättää kokematta.
 
Viikonlopun aikana olen saanut tavata myös ihmisiä, joihin törmään satunnaisesti, mutta aina juttu jatkuu siitä mihin se on jäänyt edellisellä kerralla. Samalla säikäyttää mitä kaikkea saattaa olla muutamassa kuukaudessa koettu. Mitä on kuolla kertaalleen, olla sitten jatkoajalla? Sellaiseenkin kokemukseen törmäsin. Kylmät väreet kulkevat yhä, kun ajattelen kokemusta ihmisen, henkilön, perheen, puolison, läheisten perspektiivistä. Kukaan ei voi tietää, koskaan emme itse voi aavistaa. Sama ennalta aavistamattomuus oli esillä myös tätini syntymäpäivillä, hän sisarusparven vanhin, lähtökohdiltaan haasteellisin lapsi, onkin tällä hetkellä parhaassa kunnossa ja ennen kaikkea elossa siitä parvesta. Pikkuveli, isäni, on ollut haudassa vuosikausia, yksi sisaruksista pyörätuolissa. Elämä on käsittämättömän mielenkiintoista ja ennalta aavistamatonta. Kaunista, meidän pitää osata nauttia hyvistä asioita. Olla niistä kiitollisia. Olla tässä ja nyt, tajuta elämämme ainutlatuisuus ja mahdollisuudet, turha on haikailla tabula rasaa kahdeksan vuoden tai kymmenen vuoden päähän, olla tabula rasa -na justiinsa nyt ja sutia menemään, sitä omanlaista maalausta. Jättää jälkiä!
 
Uuden vuoden aatto, meille on tulossa yövieraita, nyyttärit. Kivaa, odotan innolla, että tämä kotimme saa ottaa vastaan vieraita, kylänmiehiä, kulkijoita. Se on kotikylämme ja ennen kaikkea meidän talomme ja perheemme tapa. Aina on ollut ovet avoinna, tervetullut. Jo näinä muutamina viikkoina olen saanut moisen tuntea, se oli täysin tuntematonta kylällä asuessa, siellä ei naapureista tiennyt mitään. Jokainen omassa kuplassaan haahuili, omaa kuplaansa kiillotteli. Täällä on jo naapureitakin pyörähtänyt, uusia ihmis- ja naapurisuhteita luotu. Myös tunne "olla kotona", olenhan tasan omalla maaperälläni, tutuilla kulmilla. Omillani, omimmillani.  
 
Ota siis omakin taulupohjasi esiin, ole hetki tabula rasa -na. Ole avoin sille, mitä uusi alkava vuosi tuo tullessaan... Hyvää vuotta 2019!


1.1.2011, voisi olla vaikka vuosi sitten, tänään, huomenna. Ajaton...
Jostain syystä tekstit jäävät nyt lokeroihin ja valkoisiin laatikoihin, johtuen Wikipedia lainauksestani, enkä saa lainausta muutettua tai poistettua. Mutta toivottavasti teksti on kuitenkin luettavissa...

perjantai 28. joulukuuta 2018

PIENESSÄ MIELESSÄ

Mielessä pyörii vaikka ja mitä, jälleen. Pienessä mielessä.
Kuinka saisin asioita järkevästi, ymmärrettävästi jäsenneltyä, mielestäni pyörimästä. Tai voin jättää vaatimuksista tuon järkevästi sanan pois, ihan vain ymmärrettävästi jäsenneltyä. Tai voin oikeastaan jättää tuon ymmärrettävästi sanankin pois, ihan vaan jäsenneltyä.
Tarviiko niitä edes jäsennellä, kunhan saan mielestäni pois pyörimästä. Eikä minulla ole tarve edes niitä poistaa mielestäni pyörimästä, kunhan ne vain käsittelen. Minulle tapa käsitellä, kohdata asioita on myös kirjoittaa niitä. Tänne, ulos, muillekin luettavaksi. Jos vaikka joku jotain ymmärtäisi. Tai sitten ei tarvitse ymmärtääkään, kunhan tajuaa, että omat asiat ovat paremmin, kun ei tarvitse tällaisia pähkäillä mitä minä pähkäilen. Sekin saattaa jonkin omaa olotilaa ja kippuraa lieventää, kun tajuaa omien asioidensa olevan hyvin, paremmin kuin jollakin toisella. Vaikka nyt minulla.
  
Joulu, tavallaan oli ja meni jo. Monta hyvää asiaa oivalsin joulussani. Mutta myös monta kipupistettä, jotka tuikkaavat yllättävissä kohtaa, yllättäviin paikkoihin. Tuiki, tuiki, vielä kerran tuiki, ei tähtönen, vaan kipupiste. Onko kipupiste henkinen vai fyysinen? Sitäpä nyt varmaan mietit. Se on nyt näkyvästi fyysinen, kun kuljen kuin vanhan veturi, en tiedä mistä moinen vertaus nyt tuli. Sellainen hitaasti käynnistyvä, puuskuttavakin, höyryävä. Tsuku tsuku.
Sohva-asennot, rötväily ja yliannostus kaikkea vetävät kippuraan. Oikeasti ruokavaliolla on valtava merkitys kohdallani, kivunlievityksessä, asennosta voit siis päätellä hiukan eukon lipsahtanen. Hiukan, sanan voin jättää oikeastaan pois, lipsuttu on. Vuorovedoilla, ei ole kyse hiihtämisestä, vaan suolaista ja makeaa, suolaista ja makeaa. Pieni kinkku oli ja meni, laatikoita vielä on, suklaatakin monta jemmaa. Jouluruokarykäyksemme oli todella nopea, lyhyt ja napakka. Aikoinaan saatoin aloittaa laatikkorallin jo lokakuussa, nyt riitti tasan nämä jouluruoat. Punainen liha, siitä kroppani ei tykkää, käsittääkseni possut ovat juuri sitä punaista lihaa. Onneksi se kinkku loppui. Smoothiellä yritän palautella, kroppa oikein huutaa moisia sörsseleitä. Kunpa voimavarani riittäisivät oikeaan kunnolliseen nestepaastonkin. Aikoinani tammikuussa yleensä moisen vedin, uuden pariviikkoisen syksyllä. Kuinka hyvää moinen teki, mikä energiamäärä moisesta vapautui ja olotila "raikastui". Tahdonvoima saattaa olla muuta luokkaa nykypäivänä, mutta saahan sitä ihminen haikailla, nestepaastosta. Toiset haikailee vaikka ulkomaanmatkasta, silikoneista, terveydestä, rahasta, mammonasta. Meikäläinen nestepaastosta, ehkä olisi syytä hoidattaa muutakin kuin kipeitä lihaksia. Kävin minä aamutuimaan lenkillä, teki hyvää herätä sinisessä hetkessä.
 
Jokijää, se kestää sittenkin myös meidän laumaa. Tytöt ovat luistelleet, minä lähinnä samoillut koirien kanssa, tutkinut siitä perspektiivistä elämäämme. Miettinyt, muistellut, oivaltanut, ajatellut. Kuinka eri tavalla saman voi nähdä, eri tilanteessa, eri ikäisenä ja eri elämänkokemuksella. Mitkä asiat muuttavat merkitystään, muotoaan ja mitä näkee.
Jatkuvastihan myös kuvaan rantaa, mutta teen sen aina lähestulkoon meidän rannasta käsin. Miltä meidän ranta näyttää toiselta puolelta jokea, kuinka aurinko nousee talomme takaa, miltä pihamme siinä valossa näyttää. Mihin varjot silloin laskeutuvat, kuinka pitkiä ne ovat. Paljon katselen ja mietin myös varjoja, joitakin ne pelottavat. Itseäni ne jaksavat lohduttaakin, vaikka ison ja pitkän varjon kohdalla tuntuu että se peittää ja kumoaa kaiken, mutta yksi hujaus vain se katoaa, kun valonlähde muuttaa muotoaan. Tärkeää on oivaltaa, että hurjakin varjo tarvitsee valoa syntyäkseen, ollakseen sen hetken.

Nyt vaihtui vuorokausi, tänään on perjantai, aamuvarhainen. Kahvia hörpin tässä, olen herätellyt vihoittelevaa kroppaani jumpalla, heilumalla, venytyksillä ja hytkymällä. Auttaa. Suututtaa moiset kropan viestit, mutta ne ovat olleet odotettavissa. Tiedän. Koko syksyn olen vetänyt remppaperspektiivillä, opiskelua ja töitä limittäen. Itselle tärkeitä asioita laiminlyöden, kuten tanssi, voi kuinka siinä venyy kiristykset, niin korvien välissä kuin muuallakin kropassa. Toki nyt kunnon nyrkkeilykin tekisi terää, hiki virraten, kuola roiskuen. Naisellisesti räiskien. Eilen jo paastopakettia kävin haistelemassa.

Niin noista asioista vielä joita pienessä mielessä olen pyöritellyt, yhä pyörittelen.
Aloitetaan jälleen hautausmaalta. Yllätys, aina sama perspektiivi, varmasti monen mielestä. Mutta siellä on monikin aisti avoinna, katselen elämää, huomaan olevani elossa, verrattuna niihin kenen kummut ja kivet siellä ovat. Siinä mielessä, minulla on velvollisuus itseänikin kohtaan olla eläväinen, elossa, tehdä havaintoja, jos kerran minulle mahdollistetaan maanpäällinen olotila. Simppeliä, ehkä, ainakin pienessä mielessäni.
Mille tuoksuu tai haisee sulatettava hautapaikka. Monta kertaa jo portilla aistin, nyt on uutta hautaa tekeillä, kun sähköisen laatikon avulla hautapaikkaa sulatetaan. Kaukaa näen myös, että hautakiven sisällä palaa kynttilä, siihen tarkoitukseen varatussa aukossa. Kuinka yksi pieni kynttilänliekki kykenee sulattamaan sen puolen kivestä, jossa se lämmittää. Iso massiivinen ja kylmä kivi, niin se lämpenee pienen liekin voimasta.
Itse kävin haudoilla aattona pitkässä tonttulakissa. Jälkeen päin ajattelin, mitäköhän moni lakistani ajatteli. Ajatteliko mitään, tuskin. Toisaalta mietin, että niin se Valonlapsenikin olisi tehnyt, kun hiihtelin muuten värittömissä vaatteissa, pitkä tonttulakki kävi myös kaulahuivista. Tupsupallo syöksähteli milloin minkäkin olan yli kun kumartelin haudoilla. Paljon oli jälleen kynttilöitä, niin moni muistaa lastamme. Lämmittää suunnattomasti, kun tapaan ihmisiä, he kertovat kynttilän vieneen tai haudalla käyneen. Yllättäviä kohtaamisia.
Muutenkin saan kohdata lukijoitani aina ajoittain, kiitos siitä. Toisaalta monikaan ei kerro lukevansa, enkä edes odota heidän kertovan, tämä menee jotenkin monelle ihon alle, omaan pieneen mieleen. Toisaalta minua myös hämmentää, kun kohtaan ihmisen, joka sanoo olevansa lukijani. Sitten on ollut monia ihmisiä, jopa ns. lähipiiriä, joiden olisin vuosien saatossa toivonut edes joskus lukevan missä mennään, jotta tietäisivät, pysyisivät mukana. Moni on vältellyt tätä todellisuutta, jättänyt myös vuosikaudet kysymättä missä mennään. Mikä on saanut minut hämilleni. Kuinka voi silloin olettaa minut, meidät, tilanteemme tuntevansa ja tietävänsä mitä kuuluu, jos ei kykene lukemaan, ei halua tai uskalla kysyä, eikä ole rohkeutta kuunnella. Kuinka silloin voi elämässämme mukana pysyä, jos aaltopituudet ovat hyvinkin kaukana toisistaan. Tietämättömyys toistemme elämästä, ihan yhä lailla minä olen heidän elämästään pudonnut, tietämätön, sama homma käänteisesti. Kuinka paljon nämä kipeät vuodet ovat minua muokanneet, jopa muuttaneet. En ole enää sama ihminen monessakaan mielessä, kuin vaikka kymmenen vuotta sitten, toki jotkin jo aikaisemmat piirteet minussa ovat korostuneet, vingutettu äärimmilleen. Kuten mustavalkoisuus, minua ei vain jaksa kiinnostaa jonninjoutavuus, kuuntelen herkemmin itseäni ja välttelen moisia. Osaan  ja uskallan sanoa ei, jos ei uppoa, niin ei kiitos. Simppeliä. Tavallaan katselen elämää ja myös elän sitä eri perspektiivistä, vaikkapa nyt sieltä joelta käsin. Näen samat asiat, eri kulmasta, pienessä mielessä jopa oivalluksia tehden.

Tsekkasin blogieni kävijämääriä nyt joulunaikaan, kauheat huiput jouluaattona. Hämmensi, lämmitti ja pisti miettimään. Ihanaa, on todella, että yhä tarinamme, myös aikaisempi blogini kiinnostaa. Samaan aikaan hämmentää, eikö ole aattona muuta tekemistä kuin kahlata kenties synkissä vesissä teksteissäni. Samaan aikaan olen kiitollinen teidän rohkeudestanne, haluatte yhä pysähtyä asian äärellä, muistella kanssani, jakaa tarinaamme, opetella uudenlaista elämäämme. Se on iso asia, lapsemme tarina jatkuu edelleen, hän elää niin monen muistoissa, mielessä, isoissa ja pienissä mielissä. Näin sen kuuluukin olla, myös muiden menetettyjen kohdalla, on tärkeää puhua, muistella ja jakaa. Ainakin minua se on omassa surussani auttanut valtavasti, jakaminen, avoimuus. Kuinka pieni mieleni olisikaan paakkuuntunut, jos olisin kaiken sisääni padonnut.
Eilen sain todella koskettavan viestin, äidiltä, joka on lapsensa onnettomuuden kautta menettänyt. Keskustelemme paljonkin, aiheena kuolema, ikävä, suru, menetys, äitiys, miehet, suhtautuminen, eläimet, puutarha, viha, katkeruus, kipu, oleminen... Kas kummaa, puhumme monesta muustakin aiheesta kuin kuolemasta. Hän on kuulemma aina toivonut siskoa, jonka kanssa olisi läheinen ja voisi jakaa asioita. Minusta hän on nyt kuulemma sellaisen saanut ja löytänyt, surusiskon. Uskomattoman suuri asia, kunnia ja kiitos. Lämmittää todella, moinen titteli ja termi tuntuu hyvältä, mikäli olen kyennyt rinnalla kulkemaan, kuljen jatkossakin. Vilpittömästi. Se ei ole minulta pois, mikäli voin toisia surussa auttaa tai tukea. Ei todellakaan, on uskomatonta kuinka voimme keskustella kaikesta, lukuisista aihepiireistä joita pienessä mielessä pyörittelemme.

Olikohan minulla vielä jotain tuolla pienessä mielessä? Nyt soi herätyskellot, olemme Ouluun lähdössä. Perinteinen akkainreissu, alemyynteihin, traditio, irtiotto. Viikko sitten minulta jo Oulun suunnalta kyseltiin, olemmeko käymässä, sillä perinteisesti yhden ex-syöpä-äidin kanssa olemme nähneet, kahvitelleet tai lounastaneet. Niin varmaan tänäänkin. Monia kertoja ennalta suunnittelematon, ex tempore-reissu on paras. Tämänkin keksimme eilen, katsotaan ketä nähdään, mihin mennään ja kuinka päivämme vietämme. Onko se pikareissu vai venymmekö iltamyöhään.

Tytöt, kuinka he ovat läheisiä keskenään. Tuntuu hyvältä nähdä heidät kaulakkain, yhdessä kasvohoitoja tehden, hiuksia laittaen, letittäen, piirtäen, musiikkia kuunnellen. Sellainen oli Valonlapsemmekin, näen näissä muissa myös hänet. Kuinka mieluiset yökkärit paketeista paljastui, niissä on oltu kaikki aika kotona. Eilenkin kun asioilta kotiuduimme, oli yökkärit päällä välittömästi. Otsalamput, sellaisetkin he saivat. Eikös lie jokaisen teinin toivelahja, meillä oli. Illalla pimeässä yksi tytöistä lähti Kaino-koiran kanssa joelle potkuttelemaan, otsalamppu kiiluen. Antoi radiopuhelimen toisen pään isälleen ja niin ne sitten sen tunnin ajan radiopuhelimen kautta huutelivat toisilleen. Johan meinasi naurattaa, kun jatkuvasti piippaili, tuli väliaikatietoja jään koostumuksesta, potkuttelu nopeudesta, koiran löytämistä hevosenkakoista, mönkijästä, muista jäälläliikkujista. Välillä piti ikkunasta katsoa kuinka otsavalokiilassa ohi potkutteli, kuinka kiilassa näkyi koiran juokseminen. Jokirannassamme on myös luistinrata, iso aurattu. Siinä on käynyt kavereitakin luistelemassa. Nautin tällaisesta alkukantaisesta olemisesta ja harrastamisesta. Kuinka otsalamppujen kanssa haetaan saunapuita, kissalauma mukana ja koirat kaverina. Kuinka pikkukissojenkin kanssa on kiva heitellä lumipalloja, kehua kuinka ne osaavat puihin kiipeillä, ulos pyytää tai olla vaan niin ihania. Kuinka vanhatkin elukat, kissat ja koirat, kirmaavat pihoilla ja pelloilla. Muuttuvat lapsenmielisiksi.

Jouluaamuna, puoli viideltä minulle iski flunssa, sarjatuli aivastelua, taukoamatta. Sitten sellaisia kylmänväristyksiä ja tukkoisuutta. Harmittelin, pitikö moisen minuun osua. Nenäsumutteet heti käyttöön, rötväily ja kierrokset nollille. Otin joulupäivänä ennätysmäärän päiväkörnöjä, nukahtelin tuon tuostakin, heräsin aina ihmetellen, taasko olin nukahtanut. Sitten kauhean pitkät yöunet päälle. Edellisellä viikolla kärsin hieman täysikuusta, joten yöunet olivat lyhyempiä silloin. Mutta niin sain minuun jalkautuneen flunssan taltutettua, auttoi omat konstit ja enää en ole tukkoinen, enää ei palele ja nuhakin kiersi minut. Mutta johan pienessä mielessä ihmettelin niiden körnöjen määrää, mistä sitä unta oikein riitti, onnekseni olin linnoittautunut sohvaan, että pystyin antamaan unelle luvan. Tuosta vain, silmät kiinni ja unta nuppiin. Uusi olotila meikäläiselle, hyvä ja opettavainen kokemus. Onpahan taas mitä pienessä mielessä ihmetellä.

Nyt raahaan pienen mieleni, venytellyn ja heränneen kroppani suihkuun. Sen jälkeen menoksi, nauttimaan aamun sinisistä hetkistä autonrattiin ja ihmettelemään mitä tälläkin päivällä on annettavaa. Saan olla monesta asiasta kiitollinen. Kunpa sen pieni mielikin aina jaksaisi muistaa, moni asia on hyvin, kaikesta huolimatta.

Hyvää välipäivää!
 

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

JOULUKIRJE 2018



 
Aika kirjoittaa joulukirje.
Postitse lähetän joka vuosi vastaavan, kokoan vuoden kuulumiset. Tänään tänne ajattelin kirjoittaa juuri tämän hetken joulukuulumisemme. Vähän niin kuin reaaliajassa, tajunnanvirtauksina.
 
Puuhellassa palaa tuli, ulkona pakkasta viisitoista. Joki on jäässä, maassa pieni, puhdas valkoinen lumipeite. Joella meni hiihtäjä, paljon kissanjälkiä. Aamun sininen hetki on jo ohitettu, kaikkialla leijuu sellainen pöpperöisen uninen hiljaisuus, joulurauhaako lie enteilee.
 
Eilen leivoin jouluruusupullia, torttuja, hedelmäistä joululeipää, sekä punajuurijohdannaisia laatikoita. Tein eilisiä vieraita varten juustokakun, joka sitten valahti pitkin pöytiä kun tarjolle suunnittelin. Sellainen juoksevassa muodossa oleva juustokakku, viimeisin kerros, glöginmakuinen, oli se nopein. Loput söimme, kuulemma jouluisen makuinen.
Hain yhden lapsista kotiin, hän aloitti aamunsa syömällä niitä eilisiä jouluruusupullia, latoi kukkurallisen lautasen, nautti, röyhtäisi naisellisesti ja on tyytyväinen. Kannattaa siis olla välillä pullantuoksuinen äiti, jos noin hyvin uppoaa. Neiti lupautui leipomaan tänään uuden satsin, sillä nyt katosivat joulunpyhien tarjottavat lähes yhdellä istumalla.
Telekkari on päällä, en oikein tykkää, mutta olen sanomatta asiasta. Istahdin siitä syystä itse ottamaan aikalisän koneelle, naputtelemaan, varmaan muut eivät siitä tykkää. Mutta kohta viskaan petivaatteet pihalle, aloitan pyykkikonerallin, pistämme töpinäksi. Rauhoitetaan tämä aamu ilman joulusiivoustappelua, hitaasti... kyllä tämä tästä meidän näköiseksi jouluksi muuttuu.
 
Jälleen yksi takkutukka pyjamassaan silmiään siristellen hiippaili talon toiseen päähän, pikkusiskon luo. Oli ihana katsoa, kun tytöt illallakin kaulakkain jääkaappiin tuijottelivat, iltapalaa suunnittelivat. Nyhjäävät yhdessä milloin mitäkin. Eilen samaiset tyttöset kattolistat yhteen kamariin laittoivat.
Jokaisen tytön kanssa olen jalkautunut myös ostoshysteriaan, ilman kiirettä, haistelemaan, fiilistelemään ja hankkimaan lahjoja.
Eilen hankimme myös ovikellon, tässä aamutuimaan on testisoitot menossa, sohvalla istuen. 25 eri soittoääntä, ei ihan kauhean kivoja ralleja kuulu olevan, muutama sellainen pelkistetympi efekti, koputus ja kukkuminen. Paas katsoa mihin ääneen päädymme.
Jokijäälle haluttais kuulemma luistelurata, avanto ja vaikka mitä. Jälleen meni kaksi hiihtäjää. Minulle lapset ovat sanoneet jo kauan sitten: "Äiti, jokijää kestää vasta hevosia..." Kieltäneet minua siis menemästä. 25 senttistä kuuluu olevan, naapuri teki eilen avannon.
 
Pikkukissat, Uku ja Lele ovat oppineet ulkoilemaan, ihan itse pyytävät sisälle ja ulos. Hiekkalaatikko on yhä, mutta eilen kuulemma väärä kissa, Virnu siellä kävi, ei tarennut ulkoilla. Nyt pienet nukkuvat limittäin perintörottinkituolissa, vain Uku ulkona pyörähti. Aamut ovat minulle elukkarallia, muut saavat nousta kaikessa rauhassa, minulle herää seuraksi koko eläinlauma. Virnu haluaa mukaan vessaan, hyppää altaanreunalle. Hänelle pitää avata hana lirisemään ja siitä sitten kissa latkii. Vaihtaa välillä vessaa ja haluaa maistella kummankin vettä. Aamupala, se onkin seikkailu. Siinä saan olla nopea, että jokainen halukas ja nälkäinen saa osansa.
Valokatkaisija oli irrallaan, maalauksen ajan, kas kummaa kissamme ottivat osaset leikkiin ja yhden hukkasivat. Eilen levitin talon toiseen päähän mattoja, ihan omia tekemiäni. Kyllä oli kissoja poikittain, alla ja päällä, kun laumalla testasivat. Arvatenkaan ne eivät ole enää suorassa tai paikoilla joihin ne laitoin, kun kissat niillä kujeilevat.
Viikko sitten meille uudet ulko-ovet asennettiin. Sellaiset, joissa on kapeita vaakaikkunoita neljä kappaletta. Alin ikkuna on siis kissansilmien korkeudella. Illalla, kun ohi kävelin, Väinö koputti heti oveen. Silmät kiiluivat ikkunasta ulkopuolelta, kolli tarkkaili liikkeitä sisällä ja ilmoitti haluavansa sisälle. Pikkukissat taas tarkkailevat ikkunoista ulkomaailman liikkeitä. Eilen Tollo-kollimme halusi hoidettavaksi, tuli keskelle vierasparvea, kellahti rahille ja hoidatutti joka puolelta ja kellien. Kehräsi kuuluvasti, vuorotellen korvamme sen kylkeen painoimme ja saimme nauttia moisesta relaksantista.
 
Eilen saimme kuistiin naulakon seinälle, tytöt senkin sinne porasivat. Vatupassin kanssa kiinnittivät, hyvä tuli. Nyt on teon alla iso laatikko kengille, eilen sen jo eko koivulla käsittelin, Ukkokulta on sen toteuttanut, hiukan valmiita ideoita olemme naisväellä heitelleet aiheen tiimoilta. Eikö se ole helppo rooli, kun meillä on valmiit suunnitelmat ja hyvät ohjeet, ei miehenpuolena tarvitse kuin tehdä. Toteuttaa visioita. Osaisin minäkin moisen, mutta mies on kokeneempi, onhan hän puuseppä. Ehkä on ihan turha alkaa meikäläisen koheltamaan. Tänäänkin on hieman projektintynkää ilmoilla, muutama lista löytää paikkansa...
 
Nyt sammui telekkari, pyykkikone starttasi. Kannan petivaatteet pihalle. Kenkälaatikkoon kuuluu porautuvan saranat. Siitä tuli hieno. Kuulemma jokaisella on asiaa yhä kaupoille, menemmekin siis laumalla. Minä lähinnä maitoja, glögejä, leikkeleitä, salaatteja ja hedelmiä. Arkisia asioita. Haudalla käymme tänäänkin, huomenna ja joulunpyhinä ties kuinka monta kertaa. Viemme Valonlapsellemme valoa. Nyt turskahti jouluikävä, ihan roiskeina silmistä ja sydämestä.
 
Eilen juttelimme aiheesta, kuinka muissa kulttuureissa vainajien päivänä heidän haudoillaan vietetään koko suvun kera aikaa, juhlitaan ja syödään. Mietimme josko sellaisen kulttuurimme tännekin saisimme, kokoontuisimme haudoille juhlimaan, ilon kautta tarinoimaan ja edesmenneitä muistelemaan. Kertoisimme tarinoita, pitäisimme esi-isämme puheissa, muistoissa ja tarinoissa läsnä. Eilen yksi pikkuvieraamme muisteli pitkään ja kauniisti Valonlastamme ja pappaa. Noin se kuuluukin olla, tarinoissa, muistoissa ja jakaa niitä muillekin. Kyse oli vielä aika mitättömistä asioista, ei niinkään sirkushuveista, kuinka tärkeä muistijälki siitä jää ja elävä tarina kerrottavaksi. Lämmin läikähdys kävi ja yhä tuntuu tärkeältä.
 
Tänäkin jouluna meillä on moni asia hyvin, täällä ja taivaassa, saamme olla kiitollisia, vähään tyytyväisiä. Emme havittele mirhamia tai kalleuksia, kunhan omalla tavallamme löydämme äänekkään eloisan tyyneyden ja joulun tunnelman. Tytöt laulelevat ja fiilikset ovat leppoisat, näin se joulu meille laskeutuu ja tupaan jalkautuu. Onneksi minäkin istahdin koneelle, enkä alkanut siivouspomottamaan. Ehtiihän tuota vähemmälläkin, hyräillen, joulusuklaita syöden ja leppoistaen. Onneksi valitsin naputtelun ja puolen tunnin joulukirjeaikalisän.
 
Nyt toivotus hyvän joulun, nyt toivotus hyvän joulun...
 
Joulu Sinunkin Sydämeesi!

perjantai 21. joulukuuta 2018

RASKASTA JOULUA

"Maa on niin kauniiiiis", korkealta ja kovaa. Kitarisat ammollaan, pitkät hiukset liehuen, taustalla vinkuvat sähkökitarat, vahva basso, räjähtävät rummut. Raskasta musiikkia soittava bändi taipuu joulun sanomaan, hiki virraten, elekieli ennallaan. Solisti laulaa kauniisti, kovaa ja korkealta, kertosäkeeseen yhtyy koko bändi ja valtava yleisö. Osan elämä on raskasta, elämän kaasujalka painava, vauhtisokeus ja raadollisuus vaivaa, vie mukanaan. Valot valtavat, kirkkaat ja terävät, vilkkuvat ja rytmissä vaihtuvat, välillä savukone tupruttaa ja turruttaa, antaa efektejä. Tukeva haara-asento, jotta voi huojua, pitää yllä rajun hevari-imagonsa. Yleisö velloo jäähallissa, laulaa tuttuja lauluja mukana, kaulakkain, olutlasit ylhäällä heiluen. Osa itkee mukana, muistaa oman lapsuutensa, milloinka viimeksi on joulun sanomaa ääneen lausunut, Jeesuslapsesta puhunut. Nyt se on todella luontevaa, kuuluu tilanteeseen, vaikka kontrasti on hurja. Kokemus on tajunnanräjäyttävä, ainutlaatuinen, moniko muistaa sitä enää aamulla...
 
 Kirkko on ääriään myöten täynnä kuulijoita. Maailmalta tuttu muusikko, vahva tulkitsija ja kuuluisa solisti, nakkaa liehuvat hiuksensa taaksepäin ja aloittaa konserttinsa. Taustalla bändi, joka soittaa tuttua, kirkkoon sopivaa musiikkia. "Maa on niin kauniissssss". Korkealta jo kovaa, akustiikka on loistava, välillä urut, viulut, huilut yhtyvät mukaan, koko kirkko täyttyy musiikilla. Yleisö istuu lähes hievahtamatta, ohjelmalehtisiään rypistellen. Osa laulaa itsekseen mukana, osa itkee näkyviä kuumia kyyneliä. Musiikki koskettaa, uppoaa luihin ja ytimiin. Tunnelma on uskomaton, käsinkosketeltava. Konsertin lopuksi yleisö antaa raikuvat suosionosoitukset ja valuu kirkkomaan poikki autoillensa ja koteihinsa. Musiikin muistijälki säilyy pitkään, kokemus hämmentää kontrastillaan, kokemus on huikea, osalle jopa suunnattoman raskas, todellisuudesta muistuttava. Raskasta musiikkia esittävä solisti taipuu uskomattoman kauniiseen ja herkkään tulkintaan, täyttää kirkon joulun puhtaalla sanomalla. Tunnelman vahvuus ja oma tulkinta herkistävät myös solistin, raskasta joulua, hän aistii yleisön tunnelmia ja on hämillään kun saa olla osallisena moiseen tunnelataukseen ja kokemukseen. Takana raskas kirkkokonserttikiertue, viimeinen keikka, väsynyt matkaaja suuntaa omaan joulurauhaansa, lentää takaisin maailmalle...
 
Pikkukylän hautausmaan kappeli, täyttyy äärimmilleen kyläläisistä ja joululomalaisista. Elävät kynttilät kujeilevat alttarilla, soihdut porraspielissä. Paksuissa talvivaatteissaan väki valuu hitaasti ja hartaasti paikalle. "Maa on niin kaaaaa'aauniiis", soi kanttorin johdolla kauniisti, niin perinteisesti. Kansalla on virsikirjat kädessään, avoimena, harva kuitenkaan sanoja sieltä tapailee. Moni osaa ulkoa kyseisen laulun. Vähäeleien vaikuttavaa tilaisuus päättyy vahvaan, hartaaseen ja perinteiseen joulusanomaan ja tunnelataukseen. Lapset ja lapsenlapset ottavat perheen vanhukset käsikynkkään ja tukevat heidän askeliaan kappelista ulos. Moni läheinen miettii, olikohan tämä mummun viimeinen joulu, jaksaako enää ensi vuonna, tai onkohan pappaa ensi jouluna edes olemassa. Kuinka mummu seuraavan kerran kappelista poistuu, omin jaloin vaiko kannettuna. Raskain verkkaisin askelin kulkue siirtyy haudoille, sytyttää puhumatta kynttilänsä edesmenneiden rakkaiden haudoille. Valomeri lämmittää hautakiviä ja saa rakkaat nimet kivissä loistamaan, mummun nimi on jo kiveen hakattu, vain päivämäärä puuttuu...
 
Isä kulkee raskain askelin portista, tämä portti on tullut viimeisien kuukausien aikana tutuksi. Pää painuksissa, askelin raskain hän kävelee perille saakka, oman lapsensa ja vaimonsa hautakummuille. Hän ei muista kävelleensä, ei muista tulleensa, mutta löytää jälleen itsensä kovin tutuksi tulleesta paikasta. Hän ei huomaa palelevansa, hän ei huomaa muita haudalla liikkujia. Hänen oma raskas joulunsa on käsittämättömän läsnä. "Maa on niin kaunis", hän ei muista kuulleensa kappaletta autoradiosta ajaessaan, mutta se soi omassa päässä sillä hetkellä. Hän on suunnattoman vihainen kappaleelle, sillä hän ei näe missään mitään kauneutta. Isä sytyttää kynttilän, kynttilämeri on valtava, kaunis. Isä ei tiedä kynttilöiden sytyttäjiä, ei muista itse käyneensä. Ei muista itse sytyttäneensä. Kohmeisena hän palaa portista ulkomaailmaan, säpsähtäen tajuaa olevansa hautausmaalla. Isä tuntee todella vahvasti, joulu on raskastakin raskaampi, kuinka hän tästä selviää...
 
Mies odottaa aamua, että lähikauppa aukeaisi. Kaupan kaiuttimissa kuuluu lasten laulamana "Maa on niin kaunis", mies havahtuu jouluun. Märän taskun pohjalla on kolikoita, niillä hän saa kuusi kaljaa aamupalaksi, siihen rahat riittävät. Miehellä on pysähtynyt katse, ajamaton parta, hiukset likaiset. Hän ei muista milloin olisi peseytynyt, käynyt parturissa tai syönyt lämpimän aterian, moisilla asioilla ei ole merkitystä. Sen hän tietää ja muistaa, että tänä jouluna hänellä on sentään katto pään päällä, lämmin paikka yöpyä, hänet on löydetty, asuntolaan ohjattu. Eilisestä hän ei muista juurikaan, hän halusi jälleen turruttaa itsensä, unohtaa kaiken. Juominen, on hänen ratkaisunsa, se on helppoa, sillä hänellä löytyy siihen paljon ystäviä. Kohtalontovereita. Ihan sama mitä juo, kunhan vain saisi unohdettua, itsensä turrutettua. Tänä aamuna hän jälleen tietää onnistuneensa eilen, on kauhuissaan alkavan päivän kohtaamisesta, mitä se tuo tullessaan. Onneksi on lähikauppa ja taskussa märät kolikot, niillä hän pystyy asiaa lieventämään ja oloaan loiventamaan. Kassajonossa ihmiset ottavat etäisyyttä, haju on valtava, leijuu kauas. Miehen takki on selästäkin märkä, hän ei tiedä virtsanneensa päälleen nukkuessaan, tai osittain myös tiedostaa, mutta hän ei enää välitä. Vaikka välittäisi, ei hänellä ole vaihtoehtoa, hänellä on vain tämä yksi toppatakki, tänään se on selästä saakka läpimärkä ja haiseva, mutta hän sai haettua aamupalansa, raskas joulu voi alkaa...
 
Kiikkutuoli narisee, se soutaa tutussa uomassaan, tuvan peränurkassa. Yksinäinen kynttilä valaisee pöydän, pöytään on silitetty joulutuuki. Tuo tuuki on perintöä, äidin äidin lapsuudesta. Puuhällässä palaa tuli, rätisee koivuklapit, kun tuli niitä nuolee. Radiosta kuuluu hartaasti laulettuna "Maa on niin kaunis", vanhus kuuntelee tarkkaan. Kauneimmat joululaulut, radio ja tuttu radio-ohjelma lukuisien vuosien takaa. Potkukelkkaan nojaten vanhus kulkee halki pihamaan, laittamaan saunanpesään puita, pian on joulusaunan aika. Vanhus pistää likoamaan kesällä tekemänsä jouluvihtan, tätä hän on odottanut, joulusaunaa. Vanhus palaa takaisin tupaansa, tietää saunan olevan kuuman ja pesuveden passelin tunnin kuluttua. Hän keittää puuhällässa kahvit, pienessä kuparipannussaan. Kattaa pöytään ruusukuvioisen kahvikupin, asetin, sokerikupin ja kermakon. Tänään on juhlan aika, kahvi juodaan joulutortun ja piparin kera. Kynttilään nojaa yksi joulukortti, serkku-Annan lähettämä, se lämmittää vanhuksen mieltä. Askel on raskas ja lyhyt, mieli voipunut, kun vanhus joulusaunaansa potkukelkkaan nojaten kylpytakissaan askeltaa. Saunan ikkunalla loistaa yksinäinen kynttilä...
 

Nainen asioi marketissa, hieman ulkopuolisena kulutushysteriaa katselee, ihmettelee ja analysoi. Jopa kiirehtii askeliaan, päästäkseen pois. Ostaa vain tarvitsemansa, tänä jouluna se on vähäinen, selkeä. Maalla hän tajuaa jälleen kuinka kaunis maa, taivas ja maailma on. "Maa on niin kaunis" soi taukoamatta hänen sisällään moniäänisesti, kun hän henkäilee ja nauttii luonnon kauneudesta, puhtaudesta, ajattomuudesta ja sanomasta. Nainen haluaa käydä haudoilla, isänsä, lapsensa, läheistensä. Hieman ulkopuolisin silmin hän jälleen analysoi hautausmaata, näkee itsensä hautakivien välissä, kynttilöitä sytyttäen ja itsekseen puhuen. Laskee tuoreet hautakummut, kymmenen yhdellä silmäyksellä. Nainen miettii näiden kumpujen tarinoita, lukee nimet risteistä, osan tunnistaa, kuulleensa kuolintarinan muistaa. Kuinka kuolema on tullut, yllättäen, arvaamatta, odotetusti, kaivatusti, nopeasti, kiireellä, armollisesti tai armottomasti. Käsittämättömän kohtuuttomalla tavalla tai lohdullisen huojentavalla tavalla. Kuolla voi niin monella tapaa, siihen voi niin monin tavoin suhtautua, kaikkia se kuitenkin tulee koskettamaan. Kuinka hän itse suhtautuu? Onko se oikea tapa? Onko oikeaa tapaa? Ulkopuolisen silmin ja ajatuksin nainen myötäelää näitä tuoreita suruja, kuinka vaikeaa näillä perheillä ja läheisillä on. Kuinka suunnattoman raskas on heidän ensimmäinen joulunsa. Nainen laskee, viides joulu ilman isää, yhä tuntuu raskaalta. Hän muistaa hautajaiset tasan neljän vuoden takaa, jopa naurahtaa, muistaessaan kuinka isän näköiset juhlat ne olivat. Joku vieraista jopa kiitti hauskoista hautajaisista, säpsähtäen perui sanomansa, kun tajusi mitä päästi suustaan. Mutta hauskat oli hautajaiset, sellaisena naisen isä muistetaan. Isälle olisi tarvetta yhä, moni asia jäi kesken, moni tarina jakamatta. Nainen muistaa silloista raskasta ajanjaksoa elämässään. Raskaita jouluja on ollut useita, naisella on niistä valtava määrä muistijälkiä, kovin erilaisia. Kolmas joulu, jälleen eri tavalla raskas, ilman omaa tytärtään. Ikävän voimakkuus yllättää naisen päivittäin, samaan aikaan myös ajan eteneminen, tästäkin on selvitty, reilusti itkien, porskuttaen, muistellen ja ikävöiden. Nainen tuntee yhä lapsensa läsnäolon ja unissa he ratkovat yhdessä asioita, unet ovat hauskoja, vauhdikkaita ja realistisia. Unessakin nainen tietää lapsensa kuolleen ja toivoo, että lapsi ei palaisi kuolemaansa ennen unen loppua, vaan saisivat touhunsa yhdessä touhuttua. Useimmiten moinen toteutuu, kohtaaminen onnistuu. Nainen katselee hautausmaata, elämää, itseään, kotiaan, muita ihmisiä kuin ulkopuolisin silmin. Havainnoi yllättäviä asioita, aistii voimakkaasti, hän luottaa vaistoihinsa monessakin asiassa. Samaan aikaan hän on suunnattoman kiitollinen ja nöyrä elämän raskastakin raskaamman käsikirjoituksen edessä, yrittää selvitä parhaiksi katsomillaan keinoilla, sillä elämässä on yhä paljon myös hyvää. Hän aistii myös monen ihmisen raskaan joulumielen sydämessään, samalla analysoi ja jopa kritisoi raskaan joulun merkityksen kääntämistä viihteeksi ja kaupallisuudeksi, sillä raskas joulu on sietämätön niille, joille se on todellisuutta, elettävää elämää...

tiistai 18. joulukuuta 2018

SANOILLA VAI ILMAN

Mietin tuossa otsaketta, onko se sanoja, sanatonta, sanoittamista, hiljaisuutta, puhetta, viestejä, sanoilla vai ilman. Päädyin sitten moiseen, sanoilla vai ilman, ei ehkä aivan järkevän kuuloista, mutta tarviiko ollakaan. Kuka sitä nyt järkevää odottaisi? Saati sitten sanoja, jos sanattomuuskin riittää. No, taitaa tulla sanallisesti kerrottua sanattomia muistoja tunteita ja ajatuksia sanoitettua. 



 
Aamuni olen aloittanut sanattomien ystävieni, viestinnän mestareiden kanssa, minä olen kyllä höpissyt. Aamuisin menen jo laskuissa sekaisin, montako kissaa ulos, koiraa pihalle, kuka tuli takaisin, menikö joku seuraavasta avauksesta jo ulos. Kuka puuttuu, puuttuuko kukaan? Kuka haluaa mistäkin ovesta. Yhtenä aamuna laskin päästäneeni ulos ja sisälle kaikkinensa parikymmentä elukkaa, melekonen määrä. Sanattomaksi vetää, ei varmaan moni moisesta rallista tykkää, arvaatko kuka tykkää. Villikissamme ovat oppineet ulkoilemaan, päästin toissa sunnuntaina, aamusta varhain ensimmäisen kerran. Silloin oli uusi lumi maassa. Oli hauskaa katsoa ikkunasta kun pennut lumeen totuttelivat, tekivät jälkiään, ja niitähän riitti. Kirmaisivat, säntäilivät, hämmästelivät. Sitten osasivat itse pyytää sisälle, kumpikin, isoon ääneen ja omaan aikaan. Nyt kulkevat jo laajasti pihassa, navetassa ja ladossa. Eilen illalla Lele toi näytille porraspieleen hiirieläimen, varmaan päästäisen. Kyllä piti kehua, koko sakilla olimme ovenraossa, pientä ja taitavaa ylistämässä. Kissojen kissa! Kuuluu monissakin taloissa hiiret rapistelevan, meillä ei ole moista rapinaa, jyrsiäehkäisy kunnossa.
 
Mutta siihen sanattomaan viestintään. Äsken kuopuksemme, Valonlapsemme tuplasisko, köpsytteli vessaan. Minä olin ollut jo aamukahveineni sohvannurkassa tovin. Sieltä hämärästä köpsyttelijälle huiskutin sanattomat huomenet, vaisu heilautus ja uninen silmäys takaisin. Silloin se taas tulvahti, sanaton muisto, sadoista huiskautuksista. Itku lorahti nopeasti, olihan märkää ja kuumaa. Niin monia kertoja sairaalavuosina, varsinkin öiseen aikaan ja kun sain asua lapseni huoneessa, viestintämme oli huiskautus. Sanaton moi, unen seasta. Sellainen nopea kädenheilautus, hei, tiedän sinun käyneen vessassa, jatketaan vaan unia... Aika älyttömän tärkeää, oli silloin ja tänä aamuna nousi jälleen arvoon arvaamattomaan. Kirkkaaksi muistoksi, sanattomaan ikävään. Ja niin kuin minä luulin jo hetkeksi kouristavimman ikävän helpottavan. Syksy on ottanut koville, yllättävänkin koville. Vai olenko nyt ollut vähemmän tuskasta turta ja aistinut selkeämmin. Oli mikä oli, mutta sanattoman kipeää tekee yhä, suru muuttaa muotoaan kyllä. Uusia kipupisteitä, sanattomia kohtia löytyy, muistuu mieleen ja ilmaantuu.
Hajotin kännykkäni näytön nyt syksyllä. Hankin uuden kännykän, kunnes tajusin vakuutuksen. Laitoin huoltoon. Eilen sitten paluupaketin hain. Märyhän siinä(kin) tuli, sanattomasti helpotti, kaikki kuvat olivat säästyneet. Olin ne ehtinyt uuteenkin siirtää, mutta kuinka tärkeitä ne oli tajuta uuden hohtavan kirkkaan näytön näyttäminä. Kuinka paljon kuvat ja muistot merkitsevät. Tauluseinäkin on kuta kuinkin valmis. Kyllähän senkin teko meni tunteisiin. Olin sitä niin paljon ajatellut, toivonut ja suunnitellut. Se jäi ehkä hieman kesken, oli yllättävänkin raskas ja tunteellinen projekti. Kaiketi yksi vaihe surussa sekin. Uskon seinän elävän ja muuttavan muotoaan, sellaiseksi se on tarkoitettukin. Onnekseni Valonlapseni jätti noita muistoja, ihan vaikka kuinka paljon, neiti ehti olla todella tehokas ja tuottelias. Siksi varmaan elämänpalo olikin niin kova, piti ehtiä lyhyen elämän aikana kokea ja tehdä se, mitä toiset jauhavat vuosikymmeniä.
 
Plääh, jatkan muista aiheista, ei passaa sanattomaan ikävään liian syvällekään sukeltaa, sillä on jopa sanoitettavia asioita tälle päivää. Tälle viikkoa. Niin ja niitä kipupisteitä varmaan myös. Menen hierojalle nyt aamupäivällä. Muutaman viikon olen huippassut, heilunut ja huojunut. Minulta on kysytty johtuuko niskoista, sanallisesti olen kieltänyt, kait olen ollut niin turta etten ole tajunnut. Kunnes tajusin, kun kouluun ajelin, sieltähän se säteilee niskasta käsiin, kallonpohjaan, tasapainoon ja koko eukkoon. Ainakin luulen niin. Mitään liikerajoitteita tai filejumeja minulla ei ole, luulen olevani niskasta notkea ja liikkuva. Tai mistä sitä itse tietää, onko kuinka jumissa. En vain tajua, ennen kuin viiveellä, ehkä, sanattomasti oivallan. Käsillä, niillähän tuota on tullut tehtyä jos vaikka mitä, sekä rempassa, harrastuksissa ja koulussa. Käsityöläinen, sehän minä olen.
Pari viikkoa sitten olin myös sydämen ultrassa, mikä lievästi jännitti, monestakin syystä. Mutta onnekseni olen kunnossa, "näillä laitteilla ei löydy moitittavaa", sanoi kardiologi. Taustalla oli laajat koko klaanin tutkimukset perinnöllisen sydänsairauden mahdollisuudesta. Osalta on löytynyt ylläreitä, olin aivan varma, että tämän särjetyn sydämen terveys prakaa, mutta siellä se molskii terveenä, oikein ja hallitusti. Vaikka en aina siitä ole niinkään varma, kun sattuu, kouristaa ja muljahtelee... Mutta se on ehkä sieluun sattumista, joka tuntuu sydämessä saakka. Tiedän myös tarinoita, että suruunkin voi kuolla, pakahtua ja sydän rikkoutua. Särkyä kuolettavasti. Eihän moisesta koskaan tiedä, mutta nyt sydämeni hyväksi todettiin, kaikki kokeetkin aivan priimaa... Edelleenkin olen täysin terve, sopivasti lihava, niin kuin yksi lääkäri asian ilmaisi sanallisesti ja suoraan. Oireileva iho, ekseemineen ja fibromyalkia ailahtelevine kipupisteineen eivät ole laboratoriossa mitattavia arvoja tai ekg:llä ajettavia viivoja. Ne tulevat ja menevät, nyt ovat ehkä taas menossa, luulisin ja toivoisin. Minulle riittää tämä terveys, lievä kaksivitonen ja muutama rankka maili ja maratooni takana, varmasti on jättänyt jälkensä kehoonkin. Siksi se ajoittain sanattomasti viestittelee ja oirehtiikin, sillekin on annettava hiljainen puheenvuoro. Olen kiitollinen nykytilanteesta, hyvilläni monesta asiasta, sillä moni asia voisi olla huonomminkin.
 
Kissatikkaat jäi tekemättä, Lele oppi hyppäämään. Teinkin niistä tikuista sitten ikkunoihin puisia tähtiä, näpertelyksi meni kuitenkin. Ensin yhden, sitten eri vahvuisista tikuista toisen, kunnes liimasin ne päällekkäin, sain komeamman. Kunnes halusin kokeilla toista tapaa, kunnes tajusin kuistissa olevan neljä ikkunaa, kunnes tein kaikkiin erilaiset, niin ja teinhän minä keittiönkin ikkunaan hiutaletarroilla somistetun. Rajoitin, sanaton sellainen puuttuu jälleen. Eilen ostin hiukan vahingossa pienempiä tikkuja, josko niistä piikkilankakattokruunuun puisia joulutähtiä roikkumaan, sama tunnelma jatkuu keittiössä, joka alkaa jo kuistissa... Niin, eihän tässä muuta hommaa olisikaan, kuin askarrella jäätelötikuista tähtiä, huvinsa kullakin. Itse asiassa aika halvatkin huvit. Kaatopaikkakuorma, viimeiset postitukset, lattialankkulautojen hankkiminen  säilytyslaatikko-operaatioon, kristallipullien tekoa, muutamaa pyörivää nyssäkkää ja laatikkoa on syytä työstää. Hääpukunikin on ollut hieman hukassa, nyt löytyy kamaristamme, tuossa se haki keittiössä paikkaansa, mietti mihin kuulua. Tytöt ovat leiponeet, eilen tuli uudet satsit torttuja pipareita. Leivoin minäkin, itselle jo perinteeksi muodostunutta joululeipää. Tein varulta tripla-annoksen, 14 leipää. Jaan niitä perinteen mukaan suvulle. Lisäksi teen sellaista jytyä levitettä, tahnaa, mujua, mustia oliiveja, aurinkokuivattua tomaattia, hurjasti valkosipulia, joskus pähkinöitäkin. On kiva tajuta, että alkavat suvussa jo moiseen tottua, mujuvihjailuja alkaa tippumaan pitkin viikkoja. Se on pötäkkää tavaraa, ja niin hyvää. Huomenna minulle tulee kavereita aamupäiväkylään. Toinen heistä ei voi sietää valkosipulia, mutta jos huomaamatta ujuttaisin moista mujua hänellekin... Ei varmaan huomaa, ei, taitaa olla sanaton muljahdus katseessa kun aistit kertovat mitä tuli maistettua...
 
Sunnuntaina, pikkupakkasessa, meille vaihtui ulko-ovet. Iso urakka, mutta kannatti. Tulipahan myös tuuletettua samalla. Nyt ovissa on sellaisia kapeita vaakaikkunoita neljä kappaletta. Emme tilatessa arvanneet, kuinka kivaa kissoista on kurkkia alimmista ikkunoista. Sisään ja ulos, uteliaasti.
 
Kristallipullat, nehän äsken mainitsin. Olen niitä kerran kotona tehnyt, ei hajuakaan milloin. Nyt sitten kännykkäni piippasi, fb muistutti viime vuoden päivityksestä. Kas kummaa siellähän on kristallipullat. Tasan vuosi sitten olenkin moisia tehnyt, noin se vastaus sanattomasti paukahti. Kait se liittyy sitten meikäläisen joulufilosofiaan. Nyt sitten kiireen pukkasi tälle päivää, miten ehdin kaiken mitä haluaisin, kun on se hierontakin, ja illaksi töihin. Ei sillä, illaksi on kiva mennä töihin, mutta saan tehdä nopeutettuna kaikki päivän suunnitelmat. Mutta nyt, alan touhuamaan, sanattomana päräytän smoothievehkeet päälle, eiköhän loputkin katraasta tajua, että on aamu. Äsken lauloin tai ulisin yhtä joulubiisiä, tunsin sanattoman tuijotuksen aamupalapöydästä, ei ehkä ihan uponnut sovitukseni... Lopetin moisen sanattoman vinkumiseni aika nopeasti. Kuinka paljon voikaan tehdä asioita ja ymmärtää ilman sanoja. Paljon....

maanantai 17. joulukuuta 2018

JOULUYÖ YKSINÄISEN


 
Hän kulkee kumarassa, harteilla huolet.

Taivaltaa puhumatta, repussa yksinäisyys.

Silmissä läikähtää lempeys, sydämen lämpö.

Hänet on jätetty, yksin unohdettu.

 

Hän ruokkii laudan linnut, vieden tervehdyksen.

Saaden kiitokseksi sirkutuksen, siipien suhinan.

Vallattoman leikin, eläinten vilpittömyyden.

Hänet on jätetty, yksin unohdettu.

 

Pihamaalla jäljet jäniksen, hanki loistaa valoa.

Kissa seuraa mukana, jokaisen askeleen.

He keskustelevat, ääneti myötäillen.

Hänet on jätetty, yksin unohdettu.

 

Jouluyö on vaikein, yksinäisyys ottaa vallan.

Kiikkustuolissa hän katsoo kuusta, kissa kehrää polvella.

Kaipaus paistaa silmistä, kynttilän loisteessa.

Hän on jätetty, yksin unohdettu.

 

Takan reunalla joulusukka, lämmitellen.

Talven jäykistämä perhonen, lehahtaa lentoon sukasta.

Tuoden tervehdyksen, rajan takaa.

Hänet on jätetty, muttei unohdettu.

 

Hän seuraa perhosen kohmeista lentoa, kynttilän loisteessa.

Muistot lämmittää, perhonen tuo viestin.

Tämä on viimeinen jouluyö, yksinäinen.

Hänet on jätetty, muttei unohdettu.

 

Silmät kostuen, hän ojentaa kätensä.

Perhonen laskeutuu, avaten loistavat siipensä.

Hän on saanut sanoman, ilosanoman.

Hänet on jätetty, muttei unohdettu.

 

Hänet on löydetty, ei koskaan enää yksin unohdettu.
 
 
 
 
Olisiko tämä jälleen kannanotto yksinäisyydelle ja ymmärrykselle... Jälleen tekstini menneiltä vuosilta.

 

 

 

 

 

TURHUUDEN MARKKINOILLA

Jälleen teksti menneiltä vuosilta...


Tänään kävelen rihkaman keskellä, enkä keksi enää ostettavaa. Kaikkialla pursuaa yltäkylläisyyttä, materiaa, krääsää ja turhuutta. Mihin me kaikkea tätä tarvitsemme? Kuka kaikkea tätä tarvitsee? Olenko itsekin ollut materian ja turhuuden vietävissä. Ajoittain, kyllä, myönnetään. Kuinka monia kauniita, mutta kuitenkin turhia asioita itseltänikin löytyy. Mihin minä niitä tarvitsen? Tukevatko ne jotenkin egoani, pönkittävätkö itsetuntoani. Sitäkin, olen jotenkin tiettyjen asioiden kautta vahvempi. Tunnen, kuinka johonkin rihkamaan, koruun, vaatteeseen, astiaan, kiveen tai materiaan on kudottu pala sieluani. Kuinka jokin toiselle mitätön asia kolahtaa itselle. Puhuttelee. Kuinka tunnen hengenheimolaisuutta vaikkapa kaulakorun kanssa, kuinka se puhuttelee. Itselläni suuria aarteita ovat kivet. Voin sivellä niiden pintaa, ne rauhoittavat. Kivet ovat hyviä kuuntelijoita, pehmeitä. Tarvittaessa ne lämmittävät tai viilentävät. Aina ne kuitenkin rauhoittavat. Meillä on kiviä sisällä, pihalla, ikkunoiden välissä, kynttilöiden juurella. Toisille kivi on vastus, me taas olemme tietoisesti niitä keränneet. Kivien tarinaan uppoutuneet. Mitä on tapahtunut kivelle, josta on pala pois, osa lohjennut. Mikä kipu on sen tarinan takana?

   Eilen näin hopeakorun, joka oli tehty lusikasta. Se oli riipus, selkeä ja kierrätetty. Mikä siinä jäi puhuttelemaan, miksi se kosketti? Mietin lusikan alkuperää, koettua matkaa ja uudistettua olomuotoa. Kuinka siitä on hiottu esiin ajattomuus ja tehty iätön. Kuinka joku on löytänyt yksittäisen lusikan arvon arvaamattoman, tajunnut sen kauneuden. Jalostanut orvosta, pois heitetystä ja eriparisesta mielettömän upean yksilön. Voi kuvitella kuinka tekijä on lempeästi sivellyt lusikan pintaa, katsellut sitä tyytyväisenä, ollut sopusoinnussa materiaalin kanssa. Kuinka tekijä on ollut tyytyväinen lopputulokseen, henkäissyt valmiin riipuksen puhuttelevaa kauneutta. Nostanut sen katseensa korkeudelle, peilannut lusikasta omaa tyytyväisyyttään ja kädentaitojaan. Katsonut pinnassa valon leikkiä.

   Moniko meistä ihmisistä pönkittää itseään yltäkylläisyydellä ja rihkamalla. Peittäen todellisen minuutensa, koska ei uskalla sitä avoimesti näyttää. Itselleenkään paljastaa. Milloin tulee oman itsensä kanssa siihen pisteeseen, ettei enää löydä sitä rihkamaa, jolla peittää. Pari vuotta sitten kun eksyin turhuuden markkinoille pakon sanelemana, moinen iski päin tajuntaani. Ihmiset hamstrasivat kuin maailmanlopun edellä kaikkea ympäriltään. Kaksin käsin ja molemmin puolin kärryä. Tarvitsivatko he ihan oikeasti kaikkea sitä? Mihin? Oliko se vain hetkellinen tyydytys, joka heitettiin sitten myöhemmin turhana pois. Kaiken muun turhan kanssa, liikana. Varmasti näinkin, kuinka se rihkama vain oli välikäsi, jonka kautta paettiin kenties todellisuutta, pönkitettiin itsetuntoa. Siihen ei uskallettu kiintyä, sen tarpeellisuutta ei mietitty. Niin ja siksihän se ostettiin rihkamana, jottei siihen tarvitse kiintyä. Voi pistää kiertoon ilman omaatuntoa ja syvällisempää pohdiskelua.

   Meissä ihmisissäkin on niin paljon hiomattomia timantteja, loistavia yksilöitä. Voi kunpa meille jokaiselle löytyisi se ikioma koruseppä, joka kykenisi yksilöllisyytemme hiomaan esiin. Omaa persoonaamme tukien ja vahvistaen. Vuosi vuodelta kaikessa sisin nostaa arvoaan. Enää minulle ei pinnallisuudella ole niinkään arvoa, sitä mitä ensi silmäyksellä näemme. Haluan perehtyä moneen asiaan pintaa syvemmältä, syvästi. Useilta eri kanteilta, miettien, makustellen, kuunnellen ja perehtyen. Kuinka vaatimattomuudenkin takaa saattaa paljastua mieletön hehku, aito sisin. Kuinka tärkeää tämä hehku on löytää, antaa sille tilaa ja kunnioittaa sitä. Siihen ei tarvita tekokultaa tai rihkamaa. Naarmut ja lommot ovat kultaakin arvokkaampia, ne ovat  todellisia.

ARKIENKELI

Näin joulun kulutushysterian ollessa kiihkeimmillään, ajattelin pistää vanhan tekstini luettavaksi. Vaikka teksti on entinen, samat teemat ovat yhä pinnalla, aiheellisia.
Niin ja minullehan jää tällä tavalla aikaa hypätä sinne hysteriaan, vaikka tekisi mieli kirjoittaa.
                                                                           

Mikkohan minä, yksin asuva mies. Elän yksin, mutta en ole yksinäinen. Taloni on joen rannassa, vanha, mutta kodikas. Lapsuuteni koti, tässä olen ikäni asunut. Olen jo virallisessa eläkeiässä, joten aikatauluni määrään itse. Minulla ei ole sen kummempia velvoitteita, mutta olen lähes jatkuvasti menossa. Se on kivaa. Minulla on paljon ystäviä. On yksinäisiä, liikuntarajoitteisia, lapsiperheitä, sukulaisia ja vanhuksia. Puuhastelen jokaisen luona jotain, mikä on ajankohtaista. Samalla saan lukuisia kertoja viikossa istua vastapalveluksena valmiiseen ruokapöytään ja nauttia ihmisten seurasta.

   Naapurin Kaisa on jäänyt leskeksi. Mies lähti jatkamaan tuonpuoleisessa. Saa sanoa, että se Leevi lähti saappaat jalassa. Kotipihallaan ja nukkui ikiuneen omassa sängyssään. Pahaltahan se tuntuu, mutta Leeville ihanaa. Leevin myötä meni Kaisan kauppakyyti ja muutkin mihin miestä tarvitaan. Olemme asuneet aina naapureina, joten mielellänihän minä Kaisaa autan. Jotta Kaisa voisi kuitenkin asua omassa talossaan. Saa nyt nähdä, kuinka talvet, kun on lämmitykset ja lumenluonnit. On niillä Kaisalla ja Leevillä lapsiakin, mutta ne asuvat ympäri Suomen ja ovat omillaan. Kyllä tuo Kaisa on välillä aika yksinäinen. Nappaan pari kertaa viikossa kauppareissulle kyytiin ja olin minä hakkaamassa halkojakin talven varalle lastenlasten kanssa. Onneksi Kaisa rohkenee soittaa minulle, kun on asiaa tai yksinäistä.

   Kilometrin päässä asuu lapsuudenkaverini Väinö. Väinö on ollut pyörätuolissa jo yli kolmekymmentä vuotta. Silloin aikoinaan ajoi auton katolleen kanavaan ja jäi auton alle. Olisi siinä voinut henkikin mennä tai hukkua tulvaveteen. Onneksi paikalle sattui ihmisiä ja saivat Väinön tienpenkalle. Sinne jäi Väinön liikut. Kyllä se kotona pärjää, kotiavustaja käy suurimmat asiat tekemässä. Ihan se on tolokussaan, mutta on se välillä aika katkera. Joskus menen sinne polkupyörällä ja otamme kuppia. Pelaamme samalla korttia ja puhumme. Joskus sinne kokoontuu isompikin kööri pelaamaan, lapsuuskavereita kaikki. Monta kertaa Väinö on sanonut, että on se hyvä kun pyörähän pyytämättä. Välillä sitä meinaa ajatukset kuulemma pyöriä kehää, moni haave jäi toteuttamatta. Olen leppoisa seuramies, hyvä jos läsnäoloni ja lupsakkuuteni auttavat toista pahimman yli. Monesti kun ajattelee omaa elämää, niin onhan minulla moni asia hyvin. Ei ole remppaa kropan kanssa ja minulla on paljon ystäviä.

   Joen toisella puolella vastarannalla asuu leskeksi jäänyt Emma. Emman Eino on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Meillä on sellainen sanaton viestintä käytössä. Varsinkin talvella ja pimeällä se toimii valojen avulla. Emma räpsyttää makuuhuoneensa valoja tai pistää olohuoneessa palamaan himmeän suolalampun. Silloin kun palaa suolalamppu, ei ole niin kiire, mutta jos räpsyy, paras mennä heti. Kyllähän me puhelimellakin, mutta tämä on ihan hauskaa näinkin. Tiedän myös ilmoittaa Emman lapsille kauemmas, jos koodikielessä tulee ongelmia. Jos vaikka valot palavat epänormaaliin aikaan. Emmalla on diabeteksesta johtuen tarkat aikataulut. Toki taas tuo diabetes tekee lisähaastetta tuohon yksin elämiseen. Mutta kuitenkin pärjää. Emman ja Einon poika Jussi asuu samalla paikkakunnalla. Jussi on ahkera yrittäjä. Jussi kuitenkin on lapsista lähimpänä ja kantaa päävastuun äitinsä hommista. Jussi on usein sanonut kuinka kiitollinen ja huoleton hän saa olla, kun minä olen olemassa. Monta mutkaa on jäänyt tekemättä, kun voin joen yli mennä nopeasti katsomaan. Talvella hilipasen tuon tuostakin kahville ja seuraksi. Viime vuoden aikana Emma on kyllä alkanut puhumaan paljon Einon luokse pääsemisestä. Eipä taida enää olla pitkäaikainen naapuri. Mutta jos vanhainkotiin joutuu, niin kyllä minä sielläkin käyn katsomassa. Samallahan minä kun muitakin naapureita. Johan tuolla on Eila, Allu ja Maurikin. Molemmilta miehiltä loppuneet liikut ja alkaneet olemaan muistamattomia. Eilalla on paha reuma, joten sen liikkuminen on aina ollut huonoa. Maurin vaimo jaksaa kiitellä, kun pyörähän Maurin luona. Laitan vieraskirjaan merkinnän käynneistä, eihän se Mauri itse muista. Mutta kyllä me raataamme joskus tunninkin. Sinne kai minäkin sitten joskus, mutta en nyt vielä. Käyköhän minua sitten kukaan katsomassa, varmasti käy ainakin naapurin kossit. Alajuoksulla asuu Kalle, on sillä vaimokin. Kallella on keuhkoahtauma, mutta se vetää norttia siitä huolimatta. Kalle soittelee pitkiä puheluita, kun se ei itse pääse liikenteeseen. Otan minä sen välillä kyytiinkin, kun kirkolle menen. Välillä ajelutan Kallea ympäri metsiä ja käytän kylässä. Kalle ottaa viinaakin, joten se saattaa soittaa samana päivänä monesti. Mutta onhan minulla aikaa kuunnella. Välillä juttelen makuultani sohvalla ja kynsin kissaa samalla. Monen kyläläisen aika on jättänyt, olenkin ahkera hautajaisissa kävijä. Olen laskenut, että olen ollut kantamassa liki kahtakymmentä vainajaa. Kaikilla ei ole tarpeeksi sukulaisia, joten silloin ne pyytää minua. Onhan minulla aikaa olla viimeiselläkin matkalla mukana, jos olen elonkin aikana rinnalla kulkenut. Mitäpä sitä ei kaverille tekisi?

   Tanahuvarressani asuu lapsiperhe. Viisihenkinen. Vaikka minulla itsellä ei niitä omia lapsia olekaan, niin tulen toimeen lasten kanssa. Jo silloin kun lapset olivat pienempiä saatoin mennä niille seuraksi äidin kauppareissun ajaksi. Se kuulemma joudutti kovasti. Mikäpä siinä, lapset istuivat usein polvella tai tanssivat kun soitin huuliharppua. Minua ne puhuttelee Mikko-varavaarina. Ihan hauska nimitys, vaari on kiva sana. On niillä lapsilla omatkin isovanhempansa, mutta tuntuvat olevan aika kiireisiä. Nyt niiden kossit alkavat olla jo sen verran isompia, että saattavat juosta minullekin kylään. Niiden äidillä on laaja sydän ja hän leipoo monta kertaa sämpylää ja nisua minullekin. Viime viikolla sain uunituoretta rieskaa. Ne nyt meni melkein parempiin suihin, kun nämä kossit halusivat syödä niitä kanssani. Lämmin leipä ja päälle aitoa voita. Samalla kertoilen niille aina omasta lapsuudestani ja siitä miten asiat olivat ennen vanhaan. Meillä on lämmin suhde ja puuhaan mielelläni heidän kanssaan. Näen myös kuinka paljon se merkitsee perheen vanhemmille. On kiva olla varavaari.

   On minulla muutama hehtaari omaa metsääkin. Polettilassa, kanavan kahden puolen. Viihdyn siellä ja nautin risusavotasta ja muista metsätöistä. Omat rangat olen jo ajanut ja pilkkominenkin on hyvällä mallilla. Niillä lämmittelen huusholliani kolmekin vuotta. Rante on oma valtakuntani. Siellä puuhaan pitkiäkin aikoja ja saan paljon näkyvää aikaiseksi. Minulla on liiterit ojennuksessa ja suorat pinot. Tykkään niitä katsella ja aistia raadannan tulokset. Olisihan minulla konepelejäkin niihin hommiin, mutta tykkään tehdä ruumiillista työtä. Varmaan siitä syystä yleiskuntokin on pysynyt kohtuullisena. Samoin lumityöt, voisihan ne traktorillakin, mutta minä teen nekin usein lumikolalla. Toki käyn naapureiden pihoja ihan traktorillakin aukaisemassa, sillä muutenhan Kaisa tai Emma ei pääsisi liiterille asti. Kunnallinen homma aukaisee vain päätiet, ei se viimeistele ja pihan perälle aukaise. Tänä syksynä päätin laistaa vähän noista metsätöistä, kun ne eivät ihan pakollisia olleet. Metsässä oli pari tuulenkaatoa ja harventamista. Otin naapurin isännän mukaan ja viisasin puut, jotka voi kerätä. Naapurin isäntä on tällä hetkellä työttömänä ja sillä on joutilasta aikaa. Onhan se myös iso rahallinen asia, kun saa ilmaiseksi puolen talven polttopuut. Mutta minusta se oli sopiva kädenojennus heidän tarpeisiinsa. Niillä on pian rippikouluikäinen vanhin poika, sekin aikoi metsätöihin kaveriksi. Kyllä minä ne voin omalla traktorillani sieltä niille rantteelle ajaa, kunhan itse tekevät savotan. Nyt ne näkyvät useita kertoja viikossa suuntaavan Polettilaa kohti.

   Ajelen usein traktorilla pitkin kyläteitä. Eilenkin oli aika pöpperöinen keli. Lunta tuli sivuviistoon ja paljon. Meidän kylällä on kylätie, jossa on paljon mutkia. On yksi loiva mutka, joka yllättää joka ainoa talvi tuntemattomat tielläliikkujat. Eilenkin siinä samassa kohdassa oli auto ojassa. Joku rouva se oli, hermostuneena kömpi autosta ja kahlasi tielle. Alkoi naputtelemaan vapisevin käsi puhelintaan, kun ajoin kohdalle. Kysyin siltä tarviiko se apua ja saanko nykäistä. Nyökytti se ja oli hiukan ihmeissään. Traktorissa on aina hinausköysi mukana. Kiinnitin sen auton vetokoukkuun ja vedin auton takaisin tielle. Ei se auto ollut loukkaantunut, pahimman kolauksen oli varmaan saanut sen rouvan itsetunto. Se rouva kuului olevan kiireinen lääke-edustaja, joten mutkat eivät sopineet suunnitelmiin. Niin se lähti vauhdilla jatkamaan matkaansa. Eipä edes kiittänyt, oli varmaan shokissa tai muuten järkyttynyt. Sellaisella vauhdilla se lähti, jotta ajattelin kohta taas hinausköyttä tarvittavan. Näytti olevan melkoinen voimanpesä sen auto, sitten jos on painava kaasujalka, niin varmasti lähtee käsistä.

   Hain justiin tienvarresta postin vanhan kollikissan Monnin kanssa. Iso pino ilmaisjakelulehtiä ja muutaman muukin. Kävellessä niitä lueskelin. Tanahualle jäi polku tuoreeseen lumeen, minun ja kollin jäljet rinnakkain, kun reissuni tein. Mietin luonnon kauneutta ja tunsin olevani ihan tyytyväinen elämääni. Sisälle päästyäni keitin päiväkahvit. Minulla oli taas tuoretta nisua, kun naapurin kossit toivat korvapuusteja. Hymyilin kun nisuja tuoksuttelin. Tuoreen nisun tuoksu on ollut aivan sama jo entisaikoinakin. Siinä nokka pussinsuulla vilahti mieleen oma äiti, kun se lauantaisin leipoi nisua ja ruisleipää. Siitä on jo aikaa.  Avasin lehden ja aloin sitä lukemaan. Samalla hörpin kahvia ja rapsuttelin Monnia. Rivi-ilmoituksissa näin semmoisen laatikkomaisen ilmoituksen. Jotenkin se vaati itsensä lukemaan. Kun sen luin tunsin valtavan lämmön sisälläni läikähtävän. Jopa kyynel vierähti silmäkulmasta. Se oli minulle, itseni siitä tunnistin. ”ARKIENKELILLE! Lämmin kiitos sinulle, joka eilen tielleni satuit. Pyyteettä ja hymyillen vedit minut ojasta, jotta pääsin jatkamaan kiireistä elämääni. En edes tajunnut kiittää. Siinä muutaman kilometrin päässä tajusin sydämesi hyvyyden ja ajoin pysäkille itkemään. Tajusin elämän arvojen tärkeyden ja mietin omaa elämääni. Sinä olet yksi parhaimmista, jonka olen saanut kohdata. Kunpa voisimme itse kukin laittaa hyvän kiertämään. Lämmin kiitos sinulle Arkienkeli, joka tielleni lennähdit. Sydämellisesti Leena.”

 

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

MORO

-Moro.
-Sano poro.
-Ite oot.
-Hahaaaa, hahhhaaaahhaa, yhteen ääneen hohottaen.
 
Siinäpä eilen kuulemani vuoropuhelu marketin kynttilähyllyillä. Kun tuon kuulin, katsoin tarkkaan puhujat. Tai siis tarkistin, lähtikö se olettamistani henkilöistä, lähtihän se. Sen jälkeen nauroin itsekseni hyllyvälissä, vielä enemmän. 
-Hahhaaaa, hiihhiiiii… päätäni puistellen.
 
Ketkä siis keskustelivat? Kenen suuhun moinen sopii?
Ajankohtaan? Heitänpä muutaman arvauksen, heitä sinä siitä mielikuva.
Joulupukit?
Joulumuorit?
Teinit?
Bodarit?
Vanhukset?
Perheenäidit?
Opettajakollegat?
Remppamiehet?
Tyylikkäät naiset?
Lapset?
 
Aivan oikein, vanhuksethan ne siellä keskustelivat. Sellaiset kasikymppiset, kypsässä iässä olevat ihmiset. Mies ja nainen. Jotenkin se oli niin retevä heitto, ennalta-arvaamaton heidän käyttämäkseen, että pisti nauramaan. Haluan olla samanlainen vanhus, joka moroja heittelee kavereilleen. Tai enhän minä heitä pahemmin tunne, mutta oma oletus heistä on tietynlainen, vanhahtavampi, asiallisemman kypsempi, hitaamman raukeampi. Tuo piristi eilen, piristää yhä.
 
Toisaalta olenhan minä lukuisat vuodet ollut "tyttönen" omaishoitajapiireissä, siis ehdottomasti porukan kuopus. Kyllähän sitä vesijumpassakin vaikka mitä heittoja ja kunnon huumoriakin kuuli, samoin kyllä kuivallakin maalla. Tanssikursseilla olen myös usein ollut iältäni siinä keskivaiheilla. Minulla on aina ollut todella laaja ikäskaala kavereissa, ystävissä. Kait olen sitten vanhasielu tai ikinuori, ihan sama. Minulle ei niinkään iällä ole merkitystä, kunhan synkkaa, sielut ja puheet, ihmiset ja persoonat itse.
 
Moni, joka on jäänyt eläkkeelle on hukassa. Mihin kuulua? Kuuluako mihinkään? Kuinka käyttää aikansa, putoaako tyhjiöön vai onko mieluisia asioita, harrastuksia. Tottahan on myös se, että eläkkeellä sitä vasta kiire on. Monelle eläköityminen on raskas henkinen matka, prosessi, kun tajuaa missä on omalla elämänviivallaan, mitä on edessä. Yllätyksenä sain kuulla myös, ettei voi mennä eläkeläisten aikaan ostoksille, kauppaan tai muualle, koska leimautuu automaattisesti silloin eläkeläiseksi. Vaikka olisikin eläkkeellä, ei halua leimautua vielä eläkeläiseksi? Tosihan on, että eläkeläisillä se on suurin kiire, heti aamusta saada asiansa hoidettua, pankissa jonotettua ja perunansa ostettua. Ihan olen törmännyt näissä piireissä jopa etuiluoikeuteen, kun on niin polttava kiire. Lukuisia vuosia omaishoitajana, pois virallisesta ja näkyvästä työelämästä, mahdollisti minullekin päivällä kaupassakäynnit. Tai sen että voin käydä milloin sopii parhaiten, edelleen käyn vaikka aamuseiskalta. Olen saanut kuulla, ettei minuun koskaan törmää missään, kaupoissa tai kylillä. No ei varmaan törmää, jos on neljänruuhkista kyse, olen jo asiani hoitanut, suit sait sukkelaan, joutilaiden ihmisten asiointiaikaan. Minun rytmini on niin eri. Minähän nousen ylöskin kukonlaulun aikaan, kuin vanhukset. Nukun lyhyesti, sikeästi ja nopeasti. Jää siis paljon aikaa muuhunkin, vaikka aamuseitsemän perunaostoksiin. Samoin iltaisin saatan käydä asiat hoitamassa, kun pääsen töistä tai harrastuksista, kahdeksan jälkeen, jolloin moni on jo saunapuhtaana ja pyjamassa kotisohvalla.
 
Saimme maanantaina kodinhoitohuoneemme käyttöön, pyykkikone viimeinkin asennettiin. Voi sitä pyykinpesun riemujuhlaa! Pesin ensin puhdistusohjelman ja sen jälkeen viisi koneellista ehtaa ja oikeaa pyykkiä. Teki hyvää ja tuoksuu nyt puhtaalle pyykkietikalle. Kiksinsä kullakin. Maanantaina sain myös siivottua ja järjestettyä muutaman kohdan, loputkin ikkunat pestyä, täällä näytti jopa tunnelmalliselta ja siistiltä, sen hetken. Meidän tehokkaassa kodinhoitohuoneessamme on virallisempi pyykkihuoltopääty, toinen pääty on sitten huuhailulle, virikkeille ja lähinnä minun projekteilleni. Iso peilikaapillinen on nyt järjestetty kamaa aihepiireittäin, sen mitä sinne sain mahtumaan. Homma on edelleenkin vaiheessa, aina jokin projekti kiilaa toisensa ohitse, sellaisia vuorovetoja. Jälleen odottelemme siihen tilaan sähköasentajaa, vedämme jatkoroikkasysteemillä tässä vaiheessa, mutta se on pientä, kunhan hommat pelittää.
 
Eilen ostin kunnon kokoisen paperijoulutähden tuvan ikkunaan, huokailin ihastuksesta kun sen sain paikoilleen. Koko ikkunan kokoinen , laidasta laitaan, yksi riittänee. En halunnut symmetriaa, en tasarivejä, vaan kunnon valopläjäys ja ympärille hifistelyä. Nooh, jälleen hifistelyineni sain kokea kolauksen, moitteita ja pientä kuittailua sain kuulla koko klaanilta.
-Etkö yhtään isompaa löytänyt?
-Jotain rajaa sentään.
-Ostit sitten tähden ikkunaan, olisiko ollut pienempään ikkunaan sopivampaa...
-No johan on valo.
 
Edelleenkin minä siitä saan kikisni, kyllä nuo muutkin siihen tottuu. Saavat tottua, tottuvat, sopeutuvat. Mutta se oli ja on edelleenkin minulle tärkeä tähtihetki päivässä, kun sen näen loistavan. Muutamasta muustakin seikasta on jälleen tullut napakasti palautetta, ei ajatukset kohtaa. Illalla tulin töistä ja kuorosta, palautetulva alkoi heti pihalla, jatkui enne kuin sain kengät jalasta, saati takkia naulakkoon. Onhan se höykytystä. Minulla oli asioihin teoriat olemassa, joita olin yrittänyt kertoa jo pitkin matkaa, joiden luulin olevan yhtenäisiä, mutta kuulo ei olekaan vastapelaajilla ollut mukana. Yritin selittää miten asia menee, mutta minua ei suostuttu kuuntelemaan, tehtiin ensin erilailla ja väärin ja lopulta se minun versioni. Kyllähän se tietenkin ottaa nuppiin, kun sanoin, että mitäs minä sanoin... Moni asia olisi helpompaa kun uskottaisiin, mutta meidän perheen tapa on vääntöstrategia, mutkien kautta. Tosin ei minun passaa hirveästi kuittailla, sillä taas on autonperä täynnä muutamaa projektia, jotka olisi hyvä saada ehjänä paikoilleen...
 
Kissahyllytin, sellaisen tein eilen kuistiin. Meillä oli joutilaana sellainen portaittain nouseva seinää vasten nojaava hylly, sopivasti viidellä hyllyllä. Pehmikkeiksi äitin retroverhot. Villikissamme Uku&Lele heti olivat testaamassa, isommat hiukan vierestä seurasivat. Siitä on hyvä pälyillä ikkunan kautta pihalle. Toinen projekti on tulossa kodinhoitohuoneeseen. Meidän kissoilla pitää ruokakuppi olla korkealla, jottei koirat mene apajille. Apupöytätaso on tähän vallan mainio, koirat eivät yllä. Ajattelin tehdä kissoille sinne omat kissatikkaat tai -portaat. Muut näpertelevät tonttuovia, minä kissatikkaita. Kaikki muut pääsevät hyppäämällä sinne, mutta hännätön Lele kiipeää joka paikkaan kait se johtuu hännättömyydestä, ei ole millä ponnistaa. Ostin jo sellaisia askartelu jäätelötikkuja, ajattelin niistä tikkaat toteuttaa.  Ehkä jotain rekvisiittaa lisäksi, paas kattoo. Ensimmäinen idea oli oksat ja juuttinaru, nyt on pakko hiukan nopeuttaa ja oikaista.
 
Nyt soi kännykän muistutus, kohta minulla on jännät paikat yhdestä syystä. Klups. Mutta eiku menoksi, son moro, sanoi poro!