Aamulla herätessäni ajattelin kuinka hyvä on herätä. Monellakin tapaa. Ei väsyttänyt, olo oli pirteä, ei aikatauluja, kodintuntu ympärillä. Mies ja kuusi elikkoa samassa huoneessa, jopa samassa sängyssä, en kerro kuka oli missäkin. Tytöillä asiat kaiketi hyvin, Aurinkolapsellamme asiat hyvin. Ikävän kyllä tunnistin heti, huikkasin huomenet yläilmoihin, sinkosin suuren määrän tunnetta. Jälleen myös suuren määrän kiitollisuutta ylitseni vyörytin, siitä, että minulle annettiin lainaksi niin huikea lapsi. Vaikkakin se myös minulta riistettiin.
Eilen kun kävin haudalla, mietin että uusilla hautakummuilla on tuore suru, meidän surumme ei ole enää aivan tuore, vaikka se onkin läsnä. Suru muuttaa muotoaan, jollakin tapaa ikävän ja suruni kanssa olen ollut enemmän herkillä kuin ensimmäisenä vuonna. Kenties ensimmäinen vuosi oli taistelua ja selviytymistä päivästä toiseen, vaikka luulenkin suhteellisen hyvin selvinneeni. Nyt kun suru ei enää ole niin kauhean tuore, se antaa merkkejä jälleen uusilla tavoilla ja yllättävissä tilanteissa. Se on laajempaa, se ei ole niin tiivistä ja kompaktia. Mutta samalla ikävä ja suru on äärimmäisen kaunista, jopa voimauttavaa, sillä kykenen tuntemaan ja kaipaamaan. En siis ole niin jumissa suruni kanssa, ettenkö reagoisi tai tajuaisi tunteitani, ikävästä kiitollisuuteen ja kaiken maailman muita versioita.
Tosi rankkaakin on olla vahvasti tunteva, onhan sekin olotila. Testien mukaan olen vahvasti tunteva ihminen, aivan överi, moni muukin asia menee niin tunteisiin. Joten välillä tunnehyöky on todella ravisteleva, mutta edelleenkin nopea. Niin, en tiedä voiko moista sanoin kirjoittaa tai selittää, mutta tunnen ja kipeästi välillä. Mutta voin kipuilla kaiken muun elämisen ohessa, onnekseni se kipu ei ole minua lamaannuttanut. Siitä olisi varmasti paljon rankempi nousta, minulla on kivulleni monta tapaa purkaa ja käsitellä sitä. Samaan aikaan tunnen kuinka lapseni minulle on kaiken tämän nykyisen mahdollistanut, opettanut ja antanut.
Kelaanpa viime viikkoja hiukan taakse päin, mitä olen tuntenut. Ensinnäkin viime sunnuntain oli erittäin poikki, sieluun sattui ja kyyneleet vain valuivat ilman sen konkreettisempaa syytä. Mitä ilmeisemmin tämä oli vahvan tunnelatauksen syytä, jonka taas aiheutti mm. Huurteinen maa konsertti. Konsertissa sain olla mainosten teossa mukana ja ihan konkreettisesti lavastamassa/somistamassa lavaa. Väliajan jälkeen tauluistani otokset pyörivät koko salin täydeltä musiikin tahtiin kaikelle yleisölle. Suurimmassa roolissa oli kuitenkin sanoitusteni kantaesitykset. Mitä ilmeisemmin olen teksteihin pistänyt palan sieluani mukaan. Siis olen kirjoittanut todella henkilökohtaista ja kipeääkin, ei siis mitä ilmeisemmin.
Kun omat sanat, ajatusvirrat, tunteiden sanoitukset, saavat sävelet, saavat stemmat, alkavat soida onhan se järisyttävä tunne. Käsittämätön fiilis. Kun ihmisten suusta tulee minun aivoitustani, kauniin melodian kera, sitä on todella vaikea selittää. Välillä harjoituksissa on pala ollut kurkussani, myös kuorolaisilla. Mutta se on soinut, kuoro on ollut vahvasti mukana, varmasti myös surutyöni jakamisessa. Vasta nyt senkin akkaporukan tärkeyden tajuan, se on ollut minulle vahva verkko, jossa olla reilun vuoden ajan. Kun Enkelin hento kosketus esitettiin konsertissa siinä oli paljon muutakin mukana, se oli minulle aivan älyttömän vahva kokemus. Mutta pystyin laulamaan, nauttimaan ja eläytymään. Yleisö tykkäsi, meidän tekijät kukitettiin, laulu pyydettiin uudelleen ja yleisö taputti seisaallaan konsertin päätteeksi. Se että sain olla osa tuota, jopa omien tekemisteni kautta, ei sitä tässä yöpuvussaan tukka sekaisin ja kamarin nurkasta voi käsittää. Sunnuntaina vein saamani ruusut innoittajani haudalle, hän on ne ansainnut, hänestä minä yhä inspiroidun kun koen jotain noin vahvaa. Hänestä olen niin suunnattoman kiitollinen.
Mutta kelaanpa hiukan muutakin, sillä viime viikolle pukkasi hiukan ruuhkaa. Enkä aina tiennyt mikä olisi se tärkein rooli, missä minun kuuluisi olla. Äidin muutto sattui samaan aikaan kun lavastaminen, harkat ja esitys. Ainutkertaista sekin, mutta en voinut muuta kuin pyörähtää paikalla mennen tullen palatessa. Mutta homma tasan hoitui ilman minuakin, kiitos perheen ison yhteisen hiilen ja tekijöiden. Mutta tunnelataus tuohonkin liittyi, monelta kantilta, liittyy yhä. Samoin minulla alkoi jälleen näyttely Himangalla, Kievarila Kissankellossa. Työssäoppimispaikassani oli joulumyyjäiset, jotka olivat myös aherruksen ja tavoitteiden huipentumat. Veivät aikaa ja rahkeita. Niin ja minähän teen myös iltatöitä, ihan ansaitakseni valuuttaa opiskelijaperheeseen. Sattuipa siihen myös kouluviikko ja todella innostavat aiheet. Oli plastista sommittelua, viivoilla leikittelyä, ohjaustoiminnan syvempää tarkastelua, tyynynpäällisten ja laukun ompelua ja kirjasta laukuksi iltakurssi. Päivissä ei tahdo nuo tunnit riittää, sillä meikäläisen överi innostus sieppaa niin mukaansa. Moni asia on ollut useiden kuukausien työn tulosta, osa taas nopeidenkin turnauksien tulosta. Mutta kaikki sattui viime viikonlopulle, saa se tunteisiin mennäkin. Edelleenkin tunnen mihin kykenen, tiedostan ja osaan aikatauluttaa. Kaikki saatiin purkitettua ja koin vahvoja onnistumisen tunteita. Saa siinä, ja pitää, väsynyt ollakin moisten jälkeen.
On huikea tunne, kun jotenkin onnistumisia ja etappeja rytisee, en ole olemassa ja "riehumassa" turhaan. Kokemani ei ole turhaa, siitä voi olla hyötyä myös muille, kun asioita voi jakaa. Välillä kun olen pitänyt itseäni turhakkeena, nyt se on hiukan lieventynyt. Toki suurimman osan asioista olen tehnyt talkoilla, ilman korvausta, tekemisen ja innostuksen voimalla. Kyllähän sellaiselle aina on kysyntää, nyt on pakko rauhoittaa, jotten hajota itseäni liikaa ja väsymällä väsy.
Haudalla olen kohdannut myös tuoretta surua, täysin järjettömän yllättävää. Mutta samalla olen myös kokenut, että minun kuului olla paikalla juuri silloin. Sillä tämäkin äiti oli lukuisia kertoja minua omassa surussaan ajatellut. Jos voin tukea, jakaa, kulkea rinnalla, sen teen.
Työssäoppimispaikoissani olen ollut tekemisissä vammaisuuden koko laajan kirjon kanssa. Viihdyn, olen saanut hyvää palautetta ja arvioinnit huippuluokkaa. Samaan aikaan olen kokenut myös helpotusta siitä, ettei minun lapseni tarvitse pyöriä niissä piireissä. En tiedä osaanko ymmärrettävästi selittää, mutta pääsääntöisesti vammaiseksi on synnytty, siihen on kasvettu, ei ole kokemusta muusta ns. terveestä tai normaalista elämästä. Vammainen on monta kertaa tyytyväinen siihen omaan elämäänsä, kun ei ole vertailukohtaa. He pärjäävät, monet pärjäävät hyvinkin, mutta osa tarvitsee suuren määrän apua. Oma lapseni sai olla terve lapsi, tietää mitä on terveys ja normaalius, pärjätä, olla liikkuva ja lahjakas monella sarkaa. Kaikki tämä itsenäisyys otettiin aivovaurion myötä pois, muiden armoille heitettiin, vaikka sisällä kehonsa vankina oli edelleen sama 13-vuotias. Kuka pystyy määrittämään tai ymmärtämään sen tuskan ja ymmärryksen jota hän sisällään koki? Kun oli täysin muiden autettava ja armoilla. Päättäjien mielestä hänen paikkansa olisi ollut laitos, koska he eivät lastani tunteneet ja ymmärtäneet. Tavallaan se helpoin ratkaisu, laitostaa. Samaan aikaan opettajat, läheiset ja tuntevat olivat sitä mieltä että muiden ikäistensä pariin, avustettuna ja autettuna, siellä hänen paikkansa on. Samoin sisaret pitivät hänen puoliaan, napakasti ja tukien. Vaatteet he valitsivat, koska tiesivät ja ymmärsivät mistä hän tykkää. Musiikki oli sitä mistä hän piti, ohjelmat ja mieliteot entisiä. Tytöt puolustivat häntä napakasti, sanoivat mitä hän haluaa ja tarvitsee. Samoin me itse tiesimme ja se hänelle mahdollistettiin. On onni, että jaksoimme taistella, vaatia, hoitaa ja olla hänen puolellaan ymmärtäen. Vammaispuolella kuulemma ymmärrän ja luen hyvin eri asteisia ihmisiä, löydän kanavat ja vahvuudet. Viihdyn ja koen työni tärkeäksi, vaikken tietoisesti ole sinne sektorille hakeutunut. Työlläni on merkitystä. Joka ainoa päivä olen myös kiitollinen siitä, ettei lapseni tarvitse olla moisessa mukana. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän jauhaa ja avata. Yhden ystäväni kanssa olen asiasta keskustellut, hänen oma lapsensa tukehtui, täysin yllättäen. Hän sanoi ymmärtävänsä, ja kommentoi ettei hän varmaan olisi yhtään onnellisempi jos lapsi olisi saanut jatkaa elämäänsä vaikeasti vammautuneena, sillä hapettomuudesta olisi varmasti seurannut pahatkin vauriot... Toki jos olisin saanut itse lapseni pitää, vaikeasti vammautuneenakin, olisin erittäin otettu. Mutta edelleenkin koen, että hänen on parempi näin, olla tähtenä ja valaista elämäämme ilman huolia ja tuskaa. Hänen elämänsä antoi meille sen mikä hänelle oli käsikirjoitettu. Hänen oppinsa, elämänpalonsa ja muistonsa elää yhä erittäin vahvasti monenkin elämässä.
Mutta eihän minun moista noin pitänyt syvästi kelata. Kelailuni tarkoitus oli myös nostaa esille hyvinvointiyhteiskuntamme ja itsenäisen maamme ansioita. Suuri on se kiitollisuuden määrä, jota koen omaakin pappaani kohtaan. Siellä hän eturintamassa, tarpeeksi matalana, taisteli ja piti meillä tämän itsenäisen maamme.
Maan jossa hoidetaan sairaat, ei ole sotaa, saamme ajatella omilla aivoillamme, on pääsääntöisesti turvallista, rauhallista ja kaunista. Omille lapsillemme on vapaus valita mitä haluaa, kenen kanssa avioituu, jos avioituu. Ei ole pelkoa ja pakottamista, elämästä voi jopa nauttia ja siihen itse vaikuttaa. Opiskelulla voi saavuttaa paljon, myös tyttönä ja naisena on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan. Oma Aurinkolapsemme sai kaiken mahdollisen ja parhaan hoidon, hän oli osa maailmanlaajuista tietotaitoa, huippulääketiedettä, auttamista. Siinä ei tarvinnut ajatella riittääkö varat ja kuinka, pystyimme luottamaan että asiat hoidetaan, uskalsimme luottaa huippuosaajiin. Joka ainoa kivi käännettiin, uudelleen ja uudelleen. Sen ansiosta saimme monta huikeaa lisävuotta lapsemme kanssa. Lapsemme tarina on antanut myös käsikirjoituksen uusille hoidoille, hoitokaavioille. Hänen tarinansa tulee auttamaan monia muita, selviytymäänkin toivottavasti. Hän opetti meitä vanhempina, perheenä ja myös huippuammattilaisia.
Haluan kirjoittaa Enkelin hento kosketus- laulusta muutaman itselle tärkeän fraasin. Hyvää Suomi 100-päivää ja ollaan enkeleitä toisillemme.
"Joulu on ihan lähellä, miksen tunne sitä sydämellä?
Tahtoisin pienen hetken tuntea mä sen.
Kiireen ja touhun keskellä, tunnen hipaisun korvanlehdellä.
Istahdan ja kuulen äänen ihmeellisen.
Hiljaa, niin hiljaa, tuo enkeli kuiskasi sen.
Hiljaa, niin hiljaa, ilosanoman lohdullisen.
Ääntä jään ihmettelemään, se saa oloni värähtelemään.
Kiire väistyy minusta, otteen saan joulusta.
Päälleni enkelpölyä, hiljaa leijailee höyheniä.
Tunnen joulun ilmassa, lämpönä rinnassa.
Tunnetko kosketuksen, lempeän häivähdyksen.
Tunnetko kosketuksen, joulun puhtauden..."
