perjantai 30. joulukuuta 2016

AJATUSHAUTOMO



Uusi aamu, suvikeli, pimeää ja hiljaista. Huomaan kirjoittavani aamuisin, tyhjentäväni ajatushautomon yön jäljiltä, muiden vielä nukkuessa. Minulla oli ajatus kuntosalista ja uinnista heti puoli seitsemältä. Mutta minähän nukuin sen ohi, joten nyt kirjoittaessani odottelen salille kaveria herääväksi mukaan. Ajatushautomosta vilahtaa mieleen kanankoppi, josta käyn aamulla keräämässä lämpimät ja tuoreet munat koriin, lasketaan montako on yön aikana munittu. Vitsi mikä visio!

Sytytin kynttilät, toivotin huomenet, heitin lentosuukot kuville ja ilmaan, pussailin pöllökahvikupin ja tiedostin aamuikävän. Sellaisen syvältä vyöryvän, lämminsävyisen aallon, samaan aikaan kouristavan tyhjiön, joka jää lämmön tunteena sydämen seudulle, vaisusti tykyttämään. Se ei ole suoranainen rytmihäiriö, se on sellainen ikävän ohilyönti. Toivottavasti ohilyönti ei ole sydänfilmissä näkyvä, sillä uskon sen olevan epämääräisesti tunnistettavan ja tunteeseen perustuvan muljahduksen. Muljahdus joka on uudessa ja elettävässä elämässäni, ilmeisesti ikuisesti mukana kulkeva.

Heti aamusta mielessäni vilahtelee värejä, tunnelmia, pintoja. Minun tekee mieli maalata, saada tunnelmia ja tunteita ulos, konkreettisesti. Olen huomannut viimeisien kuukausien aikana, kuinka tärkeää on asioiden käsittely, ikävän eri sävyt, surutyön lukuisat vivahteet, vihankin leimahdukset, kaipauksen syvät aallot, surumatka, taistelumuistot on saada itsestä ulos, konkreettisesti. Minä ainakin tarvitsen ja etsin alitajuisesti ja ihan oikeastikin keinoja, tai paremminkin huomaan yhtäkkiä, että keinot valitsevat minut. Toki valtava määrä asioita jää myös sisälle ja pinnan alle vellomaan, ajatushautomooni, mutta onneksi on venttiilejä jotka päästävät asioita itsestäni ulos, saattaisi tämä painekattila räjähtää ellei venttiilit toimisi.

Minun tapani tarttua tunteeseen, tunnelmaan, katsoa mitä sillä on tarjottavaa vie minua kuin sitä eilistä pässiä narussa. Jaksan hämmästyä, innostua, oivaltaa ja heittäytyä. Ajatushautomo on tehnyt tehtävänsä yön aikana, minun tietoisuuteni syvästi ja hyvästi nukkuessa. Aamulla on visio miten koen ja mitä pyrkii ulos. Samaan aikaan järki miettii ja punnitsee, että onko järkeä aloittaa taas maalaaminen, levittää keittiöön pelit ja pensselit, onhan vielä joululoma. Keittiön kuuluisi toimia oikeasti joululomalaisille keittiönä. Samaan aikaan ajatushautomosta puskee idea yhteisestä maalaussessiosta. Jospa muut, lomalaisetkin, tarttuvat pensseleihin ja suteihin.

Illalla katsoin pätkän 97-vuotiaasta naisesta, kuvataiteilijasta. Minusta oli huikeaa kuulla ja nähdä se palo, joka hänessä yhä oli. Kuinka hän jaksoi hämmentyä ”kauniista viivanpätkistä”, jotka hän sai vapisevin käsin aikaiseksi. Toivon niin itselläni säilyvän saman hämmennyksen ja innostuksen asioihin, elämään, vaikka kenties ysikymppisenä potkuri kulkee jo hitaammin. Minulla on suunnitteilla yhteisnäyttely kevääksi, muut ovat jo paljon enemmän kokeneita, ihan konkareita, lukuisilla taiteen eri saroilla. Mutta minua pyydettiin mukaan, onhan se koukuttavaa, minunlaiselleni tulokkaalle ja erilaiselle, vielä määrittelemättömälle höyrylle. Koen olevani kuin kala vedessä, on ikähaitari sitten mikä tahansa noissa piireissä. Huvittavaakin on ajatuskuvio siitä, että olen lähes kaikkialla kuopus, vaikka mittarissa on mitä on itsellänikin. Ikä on vain numero, mihin suuntaan tahansa peilatessa, eikä sen saa antaa jarruttaa. On uskomattoman hieno tunne, kun maalauspiirissä oivallan, imen ja innostun. Hetkessä olen sata lasissa, uutta oppien ja maalit roiskuen. Enkä tarkoita, että olen tuosta vain suuri taiteilija, sellaiseksi napsahtanut, mutta uskon yhä minulla olevan ja löytyvän lahjoja, ennen kaikkea tolkuttomasti innostusta ja hulluakin rohkeutta kokeilla. On jopa virinnyt ajatus, voinko tätä kautta kenties auttaa muita, maalata kenties voimatauluja, pistää mielestäni hyvän ja vapauttavan asian kiertämään. Eikä tällainen asia ole oman ajatushautomon tuotosta, vaan se on ihan ulkopuolelta heitetty, ajatushautomooni annettu, tavallaan tuontimuna. Samaan ajatushautomoon on heitetty ajatus myös siitä, että on aika opetella arvostamaan itseään ja kohtelemaan paremmin. Se on tärkeä ponnahduslauta aika monille asioille, olen siinä aika alkutekijöissä. Nytkin kun kirjoitan, olen monta isi- päätettä joutunut korjaamaan pois. Kuka muu ne sieltä ajatuksista pois nappaa, jollen minä itse.

Toki itsensä arvostaminen on nyky-yhteiskunnassa ja nykyisessä tilanteessa vaikeaakin. Törmään jatkuvasti vähätteleviin hymähdyksiin ja kysymyksiin, kun tongitaan viimeistä kuutta vuotta elämässäni. ”Niin, omaishoitaja, mutta mitä sinä oikeasti olet kaikki nämä vuodet työksesi tehnyt, eihän omaishoitajuutta työksi lasketa. Missään järjestelmässä tai hyötylaskurissa ei näy mitään koko kuuden vuoden ajalta…”  Eli osaa siinä sitten arvostaa itseään, omaa tekemistä, panosta, valtavaa ja tärkeää työtä lapseni hyväksi, heittäytymistä ja pakotettua ajanjaksoa, kun on mittareilla aika lailla pyöreä nolla, 0. Onkohan olemassa järjestelmää, vaikka sairaalan perspektiivistä, joka jonkin sortin työtodistuksen meille omaishoitajille kirjoittaisi. Työnkuvaa edes hiukan määrittelisi, mitä se on pitänyt sisällään. Ettei se ole vain kiikkustuolissa istumista ja taksilla ajelua, yhteiskunnan piikkiin. Mikä on monen ulkopuolisen näkökulma aiheeseen, mikäs se on ollessa kun kaiken saa valmiina ja voi vain olla. Näinhän minullekin ehdotettiin, mielikuva luotiin, että voin treenata itseni huippukuntoon kopissa, suoraan vaikka fitnesslavoille päätyä pullistelemaan, kun minulla on päivät pitkät aikaa keksittyä itseeni. Tehdä vaikka puoli miljoonaa vatsalihasta päivässä, eihän se nyt suurta tilaa vaadi ja aikaa vain on. En treenannut, en. Toki nyt kuntosalilla pullistellessani pullistelen oikeasti ja joka suuntaan, en siis pidä peilikuvastani lainkaan. Sitäkin siis opettelen, peilikuvan hyväksymistä, mutta voimaa ja kestävyyttä minusta löytyy. Hah, olen jopa kolminkertaistanut ehdotetut painot ja toistot, kun ei ole tuntunut. Tai sitten en vain tunne, olen turta. Olen myös armollisuutta hakenut, onko kaiken pakko tuntua verenmakuna suussa, olen jopa painoja pienentänyt, inhimillistänyt. Viimeisen vuoden aikana voimat ovat kasvaneet, pakostakin, hyvä kun kroppa kesti ja jaksoi mukana. Kuinka kiitollinen olen omalle kestävyydelleni ja sille, että jaksoin, jaksoimme, pystyimme antamaan kaikkemme.

Nyt ajatushautomossa pitää kääntää munia, etteivät ne kypsy kovin yksipuolisesti. Typyt alkavat venyttelemään, oikovat raajojaan. Mikä oli tämän aamuisen hautomon tarkoitus, en jaksa sitä nyt ajatella sen suuremmin, varsinkaan murehtia tai laskelmoida, se oli vain tullakseen, annoin tulla.

Eilen mietimme mennyttä joulua, vertasimme viimeistä kahta joulua. Tämä joulu oli jopa helpompi kuin edellinen. Saako ja voiko näin ajatella? Saattaa olla ulkopuoliselle hurja ajatus, sillä nythän meiltä puuttuu konkreettisesti yksi lapsi. Kun vertaa tämän joulun tyyneyttä ja pelottomuutta, valtavalla kiitollisuudella, se on jopa helpompi kestää ikävän ja tämän todellisuuden kautta, kuin se, että kärsii ja myötäelää lapsensa mukana. Pelkää jokaista hetkeä, jokaista päivää, on huolesta kippuralla, äärimmilleen pingoittuneena koko ajan, lapsensa vuoksi ja yhdessä hänen kanssaan. On valtavan tärkeä tunne tietää, että lapsellamme on asiat tänään hyvin, paljon paremmin, on sitten joulu tai uusi vuosi, kesä tai talvi. Hän ei ole enää tarvitse taistella, kuolema, uusi elämä ja ulottuvuus vapauttivat näistä maanpäälisistä kivuista, otti häneltä ja meiltä ne huolet pois. Me saamme velloa hyvissä muistoissa. Uskon tämän joulun olleen enkelitytöllemme paljon paremman kuin viime joulun. Meille jäi myös valtava määrä hyvää materiaalia, ihania munia, ajatushautomoomme haudottavaksi. Niitä on hyvä kerätä ja löytää ikävänkin kautta elettäessä. Hienoja asioita saimme itsellemme, niistä riittää, muillekin jakaa. Taas tuntuu muutama ikävän ohilyönti sydämessä, ne kuuluvat aamuuni, elämääni ja tähän päivään. Nyt kaivan kuntosalikamppeet ja sen jälkeen maalaan aamun ajatukseni, ajatushautomoni tuotokset. Uskon tässäkin päivässä olevan paljon hyvää materiaalia, ammennettavaksi, kohdattavaksi ja työstettäväksi.

Joko sinä omasta ajatushautomosta kävit aamumunat keräämässä? Oliko? Minkälaisia, kokoisia, muotoisia, värisiä? Mitäpä ajattelit niillä tehdä?

 

 

 

 

torstai 29. joulukuuta 2016

LÄSNÄ



Aamuvarhaisella mietin paikalla olemista, läsnä olemista, läsnäoloa eli läsnää. Keksinkö jälleen uuden sanan, taivutuksen, ainakin punaisella herjaa moinen, näin sen nyt vain haluan kirjoittaa. Samaan aikaan, toistuvasti kritisoin tyttöjä ja muitakin vaikka tekstiviestien kirjoittamisessa, mitä lyhenneltyä sanahelinää. Lauseissa harva sana on kirjoitettu loppuun tai minun mielestäni oikein. Samaan aikaan ihmetyttää, kuinka äidinkielen numero on kymppi tai vähintäänkin yhdeksän, eikä minun näkemäni lauseet läpäise oikeinkirjoitusta. Ei sen puoleen, että minäkään voisin väittää oikein kirjoittavani. Todennäköistä siis on, että lapset ovat kuitenkin läsnä tunneilla, jos numerot kiitettävää osoittaa.  

Siskoni oli meillä lastensa kanssa yökylässä. Hän sanoi, kuinka enkelityttömme on niin joka paikassa läsnä. Kuvat ovat siellä ja täällä huushollissa, terävään katseeseen tai nauravaan kuvaan törmää monissa paikoissa. Ihan laskin, niitä kuvia on kolme, yksi pieni viikarikuva keittiössä, yksi naurava kuva makkarissa ja yksi tarkkaileva kuva olohuoneessa. Havahduin ajatukseen, olemmeko jossakin pyhätössä, monumentilla ja onko moinen mennyt jo yli. Mielestäni tuo oli aika vapauttava ja kohtuullinen määrä, ei mikään överi, vaikka erossa olemme olleet vasta tasan 101 päivää. Samaan aikaan on tunne, että neiti on kanssamme ja läsnä yhä ilman noita kuviakin, katse seuraa ja voin aistia läsnäolon. Ihan sama mitä siitä ulkopuolinen ajattelee, jos se itselle antaa rauhan ja lohdutuksen. Otan siis läsnäolon suurella kiitollisuudella vastaan. Pyöri vain pimuseni kanssamme, jaa yhä asioita kanssamme, ole ihan vapaasti läsnä. Läsnäile vaan. Taas uusi sana, läsnäily, taidanpa sitä itsekin yhä enemmän koittaa harrastaa.

Ainoa tuplamme, tupliemme jäljellä oleva puolikas, sai kolme kaveria eilen yövieraaksi. Ihania, höpöttäviä, nauravia ja hassuttelevia neitejä. Tuollaista on kiva ja tyyni kuunnella. Vaikka välillä mietityttää paljonko voi kihertää ja yhteen ääneen höpöttää, nähtävästi ja paremminkin kuuluvasti voi, taukoamatta ja paljon.  Minä suljin silmäni ja korvani puolenyön paikkeilla, mutta huusholliimme oli yhä läsnä kiherrys.  Illalla oli hämmentävä ja todella läsnä-hetki kun kävimme haudalla. Ostin värikkäitä puutarhalyhtyjä, jotka nämä teinit kummulle sytyttivät. Se hetki oli todella pysäyttävä, ainakin minulle kaunis, kun rivi ikätovereita kynttilät vierekkäin kummun lumipeitteeseen asetti. Samaan aikaan olin niin varma, että siinä hetkessä mukana oli läsnä myös enkelityttömme. Yhdestä tytöistä kuuli, aisti ja huomasi, että hautausmaa on hänelle tuttu paikka, oma vanhempi on lähes aina ollut siellä. Tajusin, että näin se on meilläkin, tuttu ja turvallinen, tavallaan normaali paikka käydä. Olla hetki läsnä. Eikä se paikka tunnu olenkaan pahalta, minulle se on turvallisen, harras ja kiitollinen maanpäällinen paikka, jossa käyn vilpittömin mielin. Toki tähän kiitollisuuteen vierähtää, jalkautuu ja iskee usein myös ikävän läsnäolo. Mutta se ei erikseen hautausmaata tarvitse, ikävä on läsnä niin kaikkialla, niin lukuisine muotoineen ja väreilyineen. Samalla mietin, kuinka tärkeää olisi ja on itse kullekin paikka, jossa oikeasti pysähtyy ja on läsnä. Enkä suinkaan tarkoita, että kaikilla pitäisi hautakumpu olla jossa läsnäilee. Mutta mitä ilmeisemmin minä tarvitsen näinkin rankan paikan tajutakseni. Toisella se on varmasti ihan arkisempi paikka, vaikkapa sohva, keittiön ruokapöytä. Haen tällä sitä, että olkoon paikka mikä hyvänsä, vaatii välillä rohkeutta ja ihan keskittymistä olla läsnä juuri siinä hetkessä.

Olen sanonut, vakuutellut ja luullut että minulla on hyvä keskittymiskyky. Ainakin olen tyttöjen pienenä ollessa kyennyt kaikessa metelissä uppoutumaan vaikkapa lopputyön kirjoittamiseen, kirjanpitoon tai lukemiseen, ottamaan torkut vaikka on synttärihulinat ympärillä. Nukkumaan unet, vaikka juna paukuttaa vieressä, elukat kiehnää kyljessä. Tässä todellisuudessa ja viime vuosina olen kuitenkin törmännyt vaikkapa tekemieni testien kautta siihen, että minulla on huono keskittymiskyky, siis läsnäilykyky. Tiedän kyllä kun se herpaantuu, tunnen kuinka läsnä minusta irrottautuu, kun puskee muuta joka ylittää mielenkiinnon tai siis oma läsnäni keskeytetään minusta riippumattomista syistä. Tai yksinkertaisesti vallattomat ja erittäin nopeatempoiset aivoitukseni kaappaavat tilan läsnältä. Toki koen, että osaan olla erittäin vahvasti läsnä vaikkapa mielenkiintoisissa keskusteluissa, aiheissa, tekemisissä ja projekteissa. Mutta samaan aikaan minulla tempoo monta muutakin ärsykettä, jotka saattavat tempoa sen hetken läsnäolon yli, peittää läsnäilyn. Se on jopa aivan fyysinen tunne, kun vaikkapa tanssiessa huomaa olevansa läsnä vain osittain. Kun tiedostaa valtavasti asioita mitä ympärillä tapahtuu, ennakoi jopa vientiä ja sitten töpeksii. Itsellä on siis mittareita, joilla tajuan läsnäoloni voimakkuuden. On huikeaa tajuta jos uppoudun vaikkapa juuri tuon tanssin kautta juuri siihen läsnäoloon, hetkeen. Säpsähtäen huomaa käyneensä jossakin vahvassa läsnäolon kuplassa. Samaa kuplaa haen siis kirjoittamalla, maalaamalla, uimalla, kuntopyörällä, mitä nyt milloinkin tekemällä. Minunlaiselleni virtapiirisätkylle se antaa valtavasti voimaa ja paukkuja maallisempaan läsnäolon, kun saa edes hetken olla läsnä omassa pienessä läsnässään.

Äitinä, varsinkin kun kaikki puhuvat yhtä aikaa, toivon että minulla olisi, korjaan ei olisi vaan on, entistäkin parempi kyky olla juuri siinä hetkessä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti läsnä. Olla läsnä, juuri niin syvästi ja täysillä, kuin se hetki vaatii. Teineillä kun se oma ulospäin suuntautuva läsnä kun saattaa olla äärettömän nopea, arkakin ja lyhyt hetki. Tuota läsnää niin opettelen. Samaan aikaan kaipaan suunnattomasti omaa tilaa, omaa rauhaa ja tilaa omalle läsnäololleni. Sitä on ehkä vaikea ymmärtää tai käsittää, jos se oman tilan tarve ei ole yhtä voimakas, jopa fyysinen kuin minulla. Moni luulee, että minulle on vaikeaa jäädä yksin kotiin, varsinkin tyttären menetyksen jälkeen. Ei ole, ei todellakaan, toivon vain niin hartaasti että minulla olisi enemmän yksinoloon mahdollisuuksia. Joululomalla ja lomilla yleensäkin se tahtoo olla kaukainen haave ja välillä saavuttamattomissa. Muutama viikko sitten sain konkreettisesti kellosta mitattavan, ajalla määritettävän reilun vartin, olihan se kaivattu ikioma läsnä kotona. Arvatenkin se loppui kesken ja pahasti. Minulle ehdotetaan ja pidetään outona, miksi en lähde itse muualle, jos kerran omaa läsnää niin kaipaan. Lähdenhän minä, välillä useinkin, mutta kaipaan niin omaa läsnää ja omassa kodissa. Mitä ilmeisemmin tämä on omaa itsensä etsimistä, oman tilansa ja paikkansa hakemista. Toivottavasti myös löytämistä, joskus.

Minulla on valtava tarve saada koottua itseni pala kerrallaan uudelleen, ennen kaikkea joistakin vanhoistakin rippeistä tuunata, oma itsemääräämisoikeus palauttaa edes osittain. Sillä tuo itsemääräämisoikeus on pala palalta vähennetty lapseni sairauden ja viimeisien vuosien aikana.  Mitä se nyt onkaan kun tuntee olevansa sirpaleina, kappaleina ja levällään, muiden käskytettävissä, määräiltävissä, ohjattavissa. Sairauden ja hoitojen läsnäolon vietävissä. Minua on viety kuin pässiä narussa monta vuotta, koita sinäkin saada mielikuva, sellainen jukuripää, joka on harannut vastaa, mäkättänyt, kaula on venynyt ja sorkat harittanut. Muutama yhteistyön askel ja taas sama vastaanhangoittelu, vaikka samaan aikaan on tiennyt, ettei pässiparalla ole muuta vaihtoehtoa kuin seurata ja olla läsnä matkalla, jokaisella askeleella. Samaan aikaan omana itsenäni jopa hukassa, kuitenkin jostakin saumasta vielä roikkuen tai ehjänä, jotain entistäkin minuuttani havainnoiden. Tarkan keskittymisen, oivalluksien ja läsnäolon kautta uskon itseni vielä löytävän. Tai pitääkö ajatella, että toivon keksiväni itseni uudelleen. Kunhan siihen on mahdollisuuksia, jotta jaksaa ja kykenee läsnäilyn kautta havainnoimaan ja ihmispalapeliä uudelleen kokoamaan.

Tämän hetken läsnä alkaa tulla määrittelemieni kopin ja mittareiden reunamille. On aika tämän aamun läsnästä singahtaa oikeaan aamuun ja laajempaan läsnäoloon. Eipä tuo oikea aamu paljon miksikään muuttunut tuolla siskonpetillä olohuoneessa ainakaan. Samat eiliset kihertävät teinit jatkavat lähes äänetöntä nukkumistaan. Kissalaumamme sai joulupaketeista kulkuspannat kaulaansa. Sitten yllätys yllätys aina jokunen joulupallo kuusesta päättää pudota kissoille leikkikaluksi. Eli kissojemme läsnäoleva leikkiminen kuuluu. Lauma elukoita nukkuu samaisella siskonpetillä, jonkun teinin unen läsnäolo saattaisi herpaantua. Mutta ei tuolla laumalla, he ovat yhä omassa unessaan niin läsnä ja syvällä. Koetan siis olla läsnä, edes hetkittäin, aluillaan olevassa päivässä, uudelleen määritettävissä ja haeskeltavassa tulevaisuudessa, koita sinäkin läsnäillä.

 

 

 

tiistai 27. joulukuuta 2016

HINKU



Vetää nöyräksi tajuta heti aamuvarhaisella, kuinka jälleen on asiaa, mutta kun ei ole taitoa, edelleenkään. Mielessä vilahtelee useita laajojakin aihepiirejä, joita haluan jauhaa, lähinnä ajatuksiani jakaa. Antaa hetkeksi purskuteltavaksi. Minun tietotekninen ja yleensäkin tekninen tietotaitoni on suhteellisen suppea ja tietotaidottomuus teknisesti vallan olematon, joten tyydyn tässäkin asiassa johonkin tuttuun ja turvalliseen. Tässä asiassa kärsivällisyyteni on myös heikkouteni. Eli päädyn perustamaan uuden blogin, vanhoja tuttuja kaavoja ja pohjia mukaillen. Olen kaiketi pohjattoman tylsä, vaikka hingun olevani vaihtelunhaluinen ja uudistuva. Mikä jo samaan aikaan aiheuttaa harmaita hiuksia, jos en ole osannut kuuteen vuoteen, niin kuinka muka nyt.. Mutta kun on se palo, kauhea hinku olemassa. Hinku heittäytyä.

En tiedä onko muilla ihmisillä hinku se elämää pyörittävä vehje tai moottori. Minulla on hinku kirjoittaa, maalata, aivoituksiani jakaa, valtava hinku oppia uutta, hinku toivottavasti kehittyä. Missäpä voisin kehittyä? Voihan veljet onhan noita… Voisin kehittyä, tai siis korjaan tuon isi- muodon pois, voin kehittyä ihmisenä, henkilönä, vaimona, äitinä, yhteiskuntalaisena, taiteilijana… Opettelen jatkuvasti myös tuon isi- muodon pois jättämistä, koska kun sen muiden suusta kuulen se saa karvani nousemaan, miten niin voisit, sinähän voit!

Vielä tästä Vademekkumi nimestä; minähän tykkään sanoilla leikittelystä, pyörittelystä, nimien keksimisestä, tyhjästä nyhjäämisestä. Törmäsin myös muihin latinankielen sanoihin ja sanontoihin, jotka ovat arkipäiväämme sulautuneet, vaikkapa tuotemerkkien kautta.  Mielessä vilahti myös pitkänhuiskeat nimihirviöt, mielestäni kauhean hauskatkin sellaiset. Mutta sitten ajattelin lukijan reaktioita, onko mitään järkeä, jos tämäkin valitsemani nimi saa kulmakarvoja kohahtelemaan. Miltä kuulostaa LiberoVitalisVademecum, hienolta eikö totta, vapaasti ajateltuna VapaaElämäänjaKulkemaankanssani. Entä sitten VitanovaVademecum, UusielämäKanssanikuljettuna tai lyhyesti VitalisVademecum, VapaaKulkemaankanssani. Noissa nimissä on blogi-ideologiani siitä, että on kiva saada matkaseuralaisia, mutta se perustuu molemmin puoleiseen vapaaseen tahtoon. Uuden elämän opetteluun ja yhteiseen matkaan, kanssani kulkemiseen. Toivottavasti sait kopin.

Kommentointiakin olen miettinyt, pidän sen edelleen vapaana myös anonyymeille. Miksikö? Miksipä en, sillä se saattaa olla jollekin suunnattoman tärkeä asia, kenties ainoa keino kertoa jokin mielessä pyörivä ja pitkäänkin askarruttanut koskettava ja arka asia. Nimimerkillä ”kokemusta on”… Minulla ei ole hinkua aloittaa kommentteihin vastaamista, varsinkaan kaikkiin. Miksikö? No koen sen omaksi vapaudekseni blogistina, minusta se on tärkeä asia, haluan itse olla päällikköni ja oma pomoni, kirjoitan niistä aiheista joihin tunnen hinkua. Edelleenkin uskon eläväni oikeaakin elämää blogin ulkopuolella, kirjoitan kun on hinku ja sitten elän oikeasti bloggaamisen välissä. En tavoittele ruutuaikani lisääntymistä, nytkin uuden luominen on vienyt paljon muulta elämältä ja ajankäytöltä aikaa. Oikean elämän elämiseltä, kun yritän tohelona saada asioita asettumaan. Olen siis kiitollinen kommenteista, on (huom. ei olisi) myös kiva tietää kuka kommenttien takana on, sekin luo inhimillisyyttä virtuaaliseen maailmaan. Rohkeutta, kertoa vaikkapa etunimi, silloin itselle ja muille määrittyy edes jotain vastapuolesta. Virtuaalinen maailma edes hiukan persoonallistuu.

Olen myös usein miettinyt, mikä kommentti on vastaamisen arvoinen? Arvoisella tarkoitan sitä, että mikäli kommentteja on lukuisia, eikä minulla ole tarkoitus kaikkiin vastata, kuinka teen sen päätöksen mihin vastaan. Onko se kritiikki, provosointi, kiitos, muisto tai pelkkä sydän…  Kommenttien saaminen on tärkeä asia, lämmittää, kertoo vastapuolen vastakaiusta, mukana kulkemisesta. Sillä onhan kirjoittaminen suhteellisen yksinäistä, sellaista omissa aivoituksissa vellomista. Sitten kommenttien laatu, provosointi, kritiikki, toki sitäkin tarvitaan, en kiellä. Mutta en pidä siitä, että virtuaalisesti ja varsinkin anonyymina mollataan, tapellaan, loukataan, räyhätään tai tuomitaan, muitakin kuin minua kirjoittajana. Moni on sitä mieltä, että minun pitäisi ensin itse sensuroida kommentit etteivät ne tule julkisesti näkyviin. Miksi? Minusta on toisaalta reilua, että muutkin näkevät miten anonyymeinä riehutaan, kohdellaan, mollataan tai arvostellaan. Miksi minä kenties vain itsekseni hinkuisin mielipahoja lukea?

Minulla ei ole hinkua tasoitella tai silitellä, tehdä vaikkapa omaa hetkittäin raadollista elämää muille helpommaksi, myöskään sanallisesti. Minulle on tärkeää saada kirjoittaa asioista jotka elämässäni ovat ajankohtaisia, puskevat päälle. Se ei muille sensuroimalla ainakaan itseä helpota. Tarkoitan tällä sitä, että kirjoitan asioista, juuri niin syvälle mennen kuin koen tarpeelliseksi, lukeminen on täysin vapaaehtoista. Ei ole pakko, jos tyylini ei miellytä. Uskon yhä meneväni kovaa, metelillä ja reilusti päin asioita. Minulla ei ole hinkua hiimailuun, kiertelyyn ja kaarteluun. Se luonteenpiirre on minulle itsellekin haaste, joskin myös valtava voimavara. Eli varmasti tulen aiheuttamaan ajatuksia, tunnemyrskyjä ja hampaidenkin kiristelyä kun luukutan ja jauhan omasta näkökulmastani asioita. Olen sitä mieltä, että voin myös radikaalisti muuttaa mielipidettäni, kun siihen löytyy tarvittavat perusteet. Olen aika nopea siinäkin. Olen on-off, mustavalkoinen, halki ja poikki ihminen. Yhä! Hirvittää tajuta ja myöntää, mutta sellainen olen pohjimmiltani, vaikka uutta yritänkin opetella. Toki pyrin olemaan tahdikas, edes joillakin osa-alueilla, enkä halua henkilökohtaisesti ketään loukata, ainakaan tietoisesti. Se ei ole päällimmäinen tarkoitukseni, yritän olla inhimillinen. Eli toivon, etten aiheuta mielipahaa kenellekään, vaan mieluummin mielihyvää ja raikasta jälkimakua, joka viipyilee hetken ja haihtuu sitten pois, seuraavaan purskutteluun saakka. Suuvesi-filosofiani!

Minulla on hinku saada olla sellainen kuin olen, toivottavasti raikkaalla jälkimaulla. Mielipiteitäkin saa olla, mutta itse toivon kuitenkin hyvää tekevää jälkimakua, sillä en toivo mielipahan leviävän, elämää saastuttavan tai katkeruuden säikeiden laajalle levittäytyvän. Vaikka varmasti monilla on siihen aineksia, itselläkin on kopallinen. Johtoajatuksena haluan yhä pitää, että vaikka kuinka tulee ikäviä asioita niskaan ja elämä kohtelee karheilla työhansikkailla, on tärkeää löytää se pienikin oljenkorsi jokaisessa päivässä joka saa pysymään pinnalla. Siksi me tarvitsemme toisiamme, minä tarvitsen myös teitä, kulkemaan kanssani.
 
Minulla tahtoo mopo helposti keulia, heittäydyn tajunnanvirtoihinni sata lasissa ja sormet viuhuu aivojeni tuottamien sanaärsykkeiden tahtiin valtavalla nopeudella, kun kirjoitan. Olen runsas, rehevä ja rönsyilevä. Tiedän ihmisien huokaavan, kun näkevät maratonitekstejäni, moni luovuttaa jo ennen lukemista.  Ymmärrän, samaan aikaan kadehdin ihmisiä jotka kykenevät sanallisesti vähäeleisesti maalailemalla kertomaan aivoituksensa. Hillityn hallitusti ja harkitusti. Yritän kovasti oppia, uusiakin tapoja kirjoittaa.
Kirjoitin muutaman vuoden toista, laajempi alaista blogia, jossa oli valmiiksi määritelty sivumäärä. Oli koukuttavaa puristaa oma ajatusmaailma tiettyyn muottiin sovitellen. Viheltää teksti poikki, kun loppui annettu tila, jäsennellä ja purkittaa se tiettyjen raamien puitteissa. Vaikka ihmisenä minua ei varmasti purkkiin, raameihin tai muottiin tulla saamaan, toivon tässä asiassa kirjoittajana kuitenkin kehittyväni. Toisaalta tavastani kirjoittaa on pidetty, se on itselle myös vapauttavaa, omanlaistani, joten jatkanen pääosin itsenäni. Onhan sitä kirjoitushinkuja vaikka ja mitä, ainakin minulla.
Mutta nyt loppuu tila, se muotti jonka tämän aamuiselle tekstilleni itse määritin, rajaksi annoin. Olipa hyvä kun määritin, sillä elämä odottaa, vaikka sanoja olisi muutama vielä käyttämättä. Toivottavasti sinulle on syttynyt hinku kulkea sanallista, yhteistä matkaa kanssani…
 
 
 
 
 
 

 

 

maanantai 26. joulukuuta 2016

VADEMECUMILLA KURLAUS



Vademecum? Mitä ihmettä mieleesi juolahtaa sanasta, nimestä, mielikuvasta? Juolahtaako, ampuuko yli? Lyökö tyhjää?

Yleisemmin ja useimmille kaiketi perinteinen suuvesi, piparmintun- ja mintunmakuinen, purskuteltava, kurlattava ja poissyljettävä. Toiveena raikastettu hengitys, hetkellinen tuulahdus ja raikas jälkimaku.

Samaista Vademecumia voi laittaa myös muutaman tipan jalkakylpyyn tai kylpyveteen, se virkistää ja rentouttaa. Yleisemmin se on luonnollinen ja raikas.

Vademecum on myös latinaa, se kehottaa kulkemaan kanssani. Joissakin kielissä se on jopa jonkin sortin elämän käsikirja, opas. Elämänpolku, tavallaan uusi elämä ja sen polku, kanssani kuljettuna. Minä lähinnä kanssani kulkemista tavoittelen.

Miten taas pohjalainen Vademecumin ilmaisee, lausuu, sehän on tylysti ja napakasti Vademekkumi, eli minä aivoituksineni, purskuteltava ja poissyljettävä. Tavoitteena tuulahdus, jälkimaku, mutta ei sentään liiallinen polte tai tunkkaisuus. Itse kullekin, varsinkin mahdollisille lukijoille vapaaehtoinen hörppy.

 

On aika aloittaa puhtaalta pöydältä, avata uusia sivuja, opetella uuden elämän aakkosia. Loogisuudella siihen kuuluu siis uuden blogin luominen, toivottavasti aivan uusia aiheita sivuten, tulevaisuudessa. Mitä kaikkea se pitää sisällään, jää nähtäväksi, itsellenikin. Tavoitteena on käsitellä asioita, aihepiirejä napakasti, tietyissä raameissa pysytellen, kenties hiukan omasta elämästä sivullisenakin.

Itseni tuntien, toki moni asia syöksyy suoraan minusta eetteriin, mutta yritän hillitä, kurlata ja purskutella ennen sylkäisyä… Hah, siinä onkin opettelua.

Tavoite on myös opetella kuvien kautta asioita, tiedonjanoa tyydyttää, oppaiden kautta oivaltaa, kenties lopputulokset teille tuoda näytille. Pureskeltavaksi ja purskutettavaksi. Maisteltavaksi. Olen kiinnostunut uusista asioista, hinku oppia uutta, kokeilla, heittäytyä ja testata on olemassa. Koen uudessa elämässä, uudella elämänpolulla olevan paljon raikkaita elementtejä, uusia raikkaitakin tuulahduksia.

Vuodet blogistina ovat asioita opettaneet, myös kantapään kautta, mutta uskon ja tiedän oppineeni. Paljonkin. En tavoittele suuria kävijämääriä, tai tiettyjä kohderyhmiä. Toivon ihmisten löytävän tänne omasta tahdostaan ja saavansa täältä edes jotain, säikeitä, tuulahduksia ja oivalluksia, kenties pieniä minttutippoja ikiomaan elämäänsä. Kirjoittaminen on minulle luontevaa, joskus jopa liiankin helppoa, helppoa jopa siinä mielessä etteivät sormeni tahdo pysyä tajunnanvirtojeni tahdissa. Mutta yritän opetella sitäkin, tahdikkuutta…

Minua mietityttää Vademecumin vahva mintunmaku, sillä en pidä mintusta. Tai siis olen yllättäen löytänyt asioita, joissa minttu maistuu. Kuinka kyseinen maku voi tulla suun kautta alitajuntaani jo ennen jouluaattona löytynyttä Vademecum-nimeä. Yksi tällainen yllättävä on sellainen tuorepuristettu mehu, siinä on sulassa sovussa lehtikaalia, greippiä, omenaa, päärynää, limeä, jäitä ja kaiken kruunaa minttu. Jostain syystä se toimii minun suussani, siitä jää viipyilevä ja raikas jälkimaku, vaikka sitä ennakkoluuloisesti epäilin.

Kannatti siis siemaista ja hämmästyä, maistaa rohkeasti.
Tervetullut olet siis VADEMEKKUMI-blogiini!